Etusivu Aikojen alku 1600-luku 1700-luku 1800-luku 1900-luku Lue lisää
 Aikamatka Oulu   Käsityöläisiä ja kauppiaita
Oulu 1600-luvulla
Käsityöläisiä ja kauppiaita
Porvariskulttuuria
 
 Sanastoa
Merkantilismi
Talousjärjestelmä, jonka tavoitteena oli kasvattaa valtioiden mahtia muiden maiden kustannuksella vientiä suosimalla ja ulkomaalaisten tuotteiden tuontia säännöstelemällä. Vallitsi useissa maissa keskiajan lopulta 1800-luvun alkuun, Suomessa 1800-luvun puoliväliin.
 
Maakaupunki
Kaupunki, jonka porvareilla oli oikeus käydä kauppaa vain kotimaassa. Maakaupunkien tuli kohdistaa vientinsä tapulikaupunkeihin. Talonpojat saivat tuoda tuotteitaan kaupunkien lisäksi myös markkinoille.
 
Pokkitörmä
Merikosken ja Kaupunginojan välinen maakannas, jolla mm. nykyinen tuomiokirkko sijaitsee. Kaupungin perustamisen jälkeen ensimmäisenä rakennettu kaupunginosa, joka on luultavasti saanut nimensä Bochmöllereiden suvusta.
 
Terva
Puuterva (pyroleum pini eli pix liquida) on hapanta, paksuhkoa, öljymäistä nestettä. Puun selluloosasta ja muista hiilihydraateista muodostuu tervaan mm. rasvoja ja niiden estereitä, ja ligniinistä aromaattisia yhdisteitä. Lisäksi terva sisältää pihkasta peräisin olevia terpeenejä ja hartsihappoja. Tervaa käytettiin ennen vanhaan hyvin monipuolisesti: ulkona käytettävät puu- ja metalliesineet tervattiin, tervaa käytettiin antiseptisena aineena ihonhoitoon, droppina yskään ja muihin vaivoihin, ja eläinten sorkkien ja ihovaivojen hoidossa tervalla oli tärkeä merkitys.. Hyvin tervattuja paanukattoja on säilynyt satojen vuosien ajan. Vientitervasta suurin osa käytettiin siirtomaavaltioiden puulaivojen ja niiden köysistöjen suojaamiseen.

Kainuun maaseutukeskuksen terva-sivut (http://www.kainuunmk.fi/
terva/terva.htm
)
 

Kaarle IX
Ruotsin kuningas, perusti Oulun 1605.
 
Välskäri
Eräänlainen lääkäri
 
 

 

 

 

Sisältö:
Kauppaa meillä ja muualla
Kehitys tervakaupungiksi
Käsityöläiselinkeinot

Kauppaa meillä ja muualla

Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.

Kaupankäynnin suunta muuttui, ja sen sijaan, että asiakkaita olisi odotettu kotona Pokkitörmällä, lähdettiin nyt itse itään ja pohjoiseen, ja laivoilla Tukholmaan. Ouluun taas tuli kauppiaita meritse Pohjanlahden rannikolta ja Tukholmasta, ja idästä Oulujokea pitkin. Idästä tulleet karjalaiskauppiaat myivät mm. Arkangelista hankkimiaan kankaita, tinaa, messinkiä ja rihkamaa. Heidän ylelliset ja erikoiset kauppatavaransa houkuttivat, joten heitä varten rakennettiin torin kupeeseen aittoja. Kaupunki vuokrasi aitat karjalaiskauppiaiden käyttöön, ja ne toimivat sekä säilytystilana venäläisten tavaroille että kaupantekopaikkana. Vuodesta 1680 alkaen karjalaiskauppa oli vapaata ja sallittu myös maaseudulla. Kaupungin porvaristo menetti samalla mahdollisuuden ottaa pieni voitto idänkauppiaiden tuotteista. Vaikka karjalaiskauppaa pyrittiin myöhemmin rajoittamaan ja säätämään, oli säännösten valvominen vaikeaa.

Ulkomaankaupan kasvusta huolimatta tärkein osa kaupankäyntiä oli kauppa maaseudun talonpoikien ja kaupungin porvareiden välillä. Talonpoikien tuottamat elintarvikkeet olivat tarpeellisia porvareidenkin taloudelle, ja voita, kalaa, tervaa ja nahkoja välitettiin myös Tukholmaan. Talolliset taas ostivat kaupunkimatkaltaan kaikki nautintoaineet, suolaa, viljaa, kankaita ja metalleja. Paloviinaa poltettiin itse, mutta esimerkiksi kahvi oli harvinaista vielä porvariskodeissakin. Kaupan osapuolten välille kehkeytyi vähitellen pitkäaikaisia liikesuhteita, joihin saattoi sisältyä luotonanto talonpojalle. Ns. majamieslaitoksena tunnettuun järjestelmään olennaisena osana kuului se, että kauppias majoitti, syötti ja juotti talonpojan tämän tullessa kaupunkiin. Lisäksi kauppias usein maksoi talonpojan verot ja tullit hänen puolestaan, ja sitoi hänet näin taloudellisesti itseensä. Luottosuhteet saattoivat jatkua sukupolvesta toiseen.

Sivun alkuun

 

Kehitys tervakaupungiksi

Merkantilismi säännöksineen kahlitsi tehokkaasti elinkeinoelämää, eikä teolliseen yrittämiseen ollut vielä muutenkaan mahdollisuuksia. Vesivoimaa käytettiin kuitenkin jo myllyissä, sahoissa ja väkivasaroissa, ja niitä rakennettiin Oulussakin, erityisesti nykyiseen Lasaretinväylään.

Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.

Juuri laivojen rakentamisen vuoksi tervan merkitys kaupankäynnissä kasvoi vähitellen. Terva toimi puulaivojen eri osissa kyllästysaineena, ja maailman suuret laivastot kuluttivat sitä kasvaessaan yhä enemmän. Oulun seudulla poltettiin tervaa jonkin verran myyntiin jo 1600-luvulla, mutta sen viennissä jäätiin vielä selvästi jälkeen esimerkiksi Kokkolasta, Viipurista ja Turusta. Oulun kannalta tervakaupan kulta-aika koitti vasta myöhemmin. Tervan polttamisen lisääntyessä metsät vähenivät lähiseudulla ja tervanpolttoalue siirtyi vähitellen kohti itää, Kainuuseen.

Sivun alkuun

Käsityöläiselinkeinot

Käsityö oli kaupan ohella toinen merkittävä porvariselinkeino. A. H. Virkkusen Oulun kaupungin historia I –teoksen käännöksen mukaan Kaarle IX määräsi Oulun kaupungin perustamisen yhteydessä annetussa etuoikeuskirjassa seuraavaa:

Mainittuun Oulun kaupunkiin asettukoon kaksi kultaseppää, kolme rautaseppää, kaksi nahkuria, kolme räätäliä ja kolme suutaria, samoin yksi puuseppä, yksi maalari, yksi säämyskäntekijä, yksi hatuntekijä ja muuten kaikkia muita käsityöläisiä, jotka siellä voivat saada elatuksensa; samoin leipureita ja lihakauppiaita niin monta kuin tarvitaan.

Oulussa olikin jo 1600-luvulla yli kaksikymmentä eri käsityöläisammattilaista. A.H. Virkkusen mukaan kaupungissa oli tuolloin räätäleitä, suutareita, seppiä, tukintekijöitä, vaskiseppiä, kultaseppiä, rakennusmestareita, muurareita, laivanrakentaja, purjeentekijä, puuseppiä, lasimestareita, säämiskäntekijöitä, satulamaakari, värjäri, hansikkaantekijä, hatuntekijä, juomanpanija, puutarhureita, hampunpunojia, pellavankutojia, maalari, väkipyörän tekijä, tynnyrintekijöitä, sahamestareita ja kirjansitoja.

Saksalais- ja ruotsalaissyntyisiä hopea- ja kultaseppiä löytyi suhteellisen köyhästä kaupungista kymmenkunta. Porvareilla hopeaesineet ja -astiastot olivatkin tärkeä varallisuuden mitta. Kultaseppien oli pysyttävä ajan hermolla ja tunnettava muotivirtaukset, joten heidän kauttaan saatiin runsaasti kulttuurivaikutteita. Tasoltaan oululaisten kultaseppien työ vastasi tukholmalaisten mestareiden taitoja, mutta muuten käsityöläisammattien menestystä Oulussa ehkäisi tehokkaasti Tukholmasta tuotujen tuotteiden edullisuus ja karjalaiskauppiaiden halvat tarve-esineet.

Muita ammatinharjoittajia Oulussa edusti ainakin välskäri, joka majaili linnassa. Myös kaupunki antoi luvan lääkärin asettumiselle kaupunkiin. Vakituinen lääkäri kaupunkiin saatiin kuitenkin vasta 1700-luvulla, eikä sairastupia – väliaikaisiakaan – ollut kuin pahimpien kulkutautien aikana. Linnan yhteyteen kuului myös paja, jossa toimi vuosina 1614–1638 pieni asetehdas. Kuningas oli palkannut pajaan pyssysepän ja tälle kolme apulaista, ja lisäksi ainakin joidenkin vuosien ajan oli palkattuna erityinen tukintekijä. Vuonna 1638 asetehdas siirrettiin Ruotsiin Söderhamniin.

 

Sivun alkuun