Sisältö
Pohjoisen keskuksen asukkaat
Puukaupunki Pokkitörmällä
Liikenneyhteydet maailmalle
Pohjoisen keskuksen asukkaat
1600-luku oli Oulun seudulla hitaan kehityksen vuosisata. Monien
katovuosien, nälän, tautien ja sotien seurauksena väestönkasvu oli
hidasta, ja enimmillään ennen 1690-luvun kuolonvuosia päästiin
800–900 oululaiseen. Kaupunki oli perustamisestaan lähtien koko
pohjoisen Pohjanmaan keskus, jonka kautta kulkivat henkiset ja
materiaaliset vaikutteet alueen asukkaiden ja muun maailman välillä.
Oulu erosi ympäröivästä maaseudusta monin tavoin, vaikka
kaupunkilaiset pitivät talonpoikien tapaan karjaa ja viljelivät
viljelyksiään kaupungin ulkopuolella. Kaupungissa oli kuitenkin
hyvin erilainen hallinto kuin maaseudulla, ja monipuolinen väestö-
ja elinkeinorakenne toivat katukuvaan oman lisänsä. Kaupunkiin
muuttamista valvottiin, eikä esimerkiksi irtolaisia suvaittu, koska
heistä olisi tullut kaupungin köyhäinhoidolle kustannuksia.
Muuttamiseen vaadittiin vähintään työpaikka, ja kauppiaaksi tai
käsityöläiseksi saattoi ryhtyä, jos maistraatti katsoi hakijan
porvarisoikeuksien arvoiseksi. Muista suomalaisista tai ulkomaisista
kaupungeista tulleet porvarit saivat samat oikeudet Oulussa
automaattisesti.
Muuttajista suurin osa oli maaseudun talonpoikais- ja
pappissukujen jälkeläisiä, kuten esimerkiksi Pudasjärveltä Ouluun
tulleet Hiltusen ja Tolvasen porvarissuvut. Monet muuttajista saivat
porvarioikeudet, mutta suurimmasta osasta tuli palkollisia,
työmiehiä, merimiehiä, piikoja ja renkejä. Myös kaupungista
poismuuttaminen oli maistraatin luvan varassa, ja se arvioi
esimerkiksi hakijan valmiudet lähteä Tukholmaan kieltä oppimaan tai
palvelukseen.
Jopa kolmasosa 1600-luvun oululaisista sukunimistä oli
vierasperäisiä. Varakkaimpien porvareiden joukkoon kuuluivat
esimerkiksi ulkomaalaissyntyiset Bochmöllerit, Jenderjanit ja Forbukset. Kaikki
ulkomaalaisperäiset nimet eivät kuitenkaan kerro
kansainvälisyydestä, vaan hienostelunhalusta, sillä osa niistä oli
väännöksiä suomalaisista nimistä. Esimerkiksi Gallinus ja Gallenius
-nimien kantajien isoisä käytti vielä perisuomalaista sukunimeä
Kukko tai Kukkoinen. Kaupunki olikin pääasiassa suomenkielinen,
vaikka virkamiehistö, ylempisäätyiset ja ainakin varakkaampi
porvaristo puhuivat kotikielenään ruotsia. Ruotsia puhuttiin ja
ymmärrettiin yleisesti kaupunkilaisten keskuudessa, ja lisäksi
sivistyneistöstä löytyi ainakin saksan, ranskan, venäjän, kreikan ja
latinan taitajia.
Sivistyksen monipuolisuudesta kertovat myös ajalta peräisin
olevat perunkirjat, joista joissakin mainitaan jopa huomattavia
määriä kirjoja. Kaikki eivät niitä omistaneet, mutta luku- ja
kirjoitustaito oli ainakin porvareille välttämätön kaupanteossa ja
kirjeenvaihdossa kauppakumppaneiden kanssa. Tässä mielessä tärkeä
postilaitos ulottikin toimintansa Ouluun 1645 mennessä.
Sivun alkuun
Puukaupunki Pokkitörmällä
Oulu
oli perustamisestaan asti kaupunkimainen ja sille laadittu
asemakaava toteutettiin käytännössä vuoden 1652 tulipalon
jälkeen. Kaavaa muutettiin uudelleen vuoden 1705 tulipalon jälkeen,
ja sen jälkeen kaupunki koostui neljästä korttelista. Puiset
rakennukset olivat kirkkoa lukuun ottamatta matalia, ja 1600-luvun
alussa jotkut niistä olivat vielä savupirttejä. Savupiippu ilmestyi
joka töllin katolle vuosisadan loppuun mennessä, ja muuten katukuvaa
muutti talojen ulkomaalauksen ja lasi-ikkunoiden yleistyminen.
Varakkaimpien kauppiaiden talot sijaitsivat Pokkitörmän
länsipäässä. Itse törmä lienee saanut nimensä Bochmöllerin suvusta,
joka oli yksi kaupungin varakkaimmista suvuista 1600-luvulla.
Porvareilla oli usein yksi talonsa huoneista liiketilana, ja
1700-luvun vaihteeseen tultaessa sen ulkopuolella roikkui yhä
useammin mainoskylttikin. Myös käsityöläiset velvoitettiin jopa
sakon uhalla laittamaan verstaansa ylle mainostaulun, jotta
matkustavaiset löytäisivät tarvitsemansa pajan.
Katukuvaan toivat oman leimansa myös julkiset rakennukset. Kirkko
oli luonnollinen keskus pikkukaupungissa, ja elämänkirjon toisessa
reunassa voi ajatella olleen kaupunginkellarin eli krouvin.
Kaupunginkellarin antimien laadusta oltiin tarkkoja, pitihän
kaupunkiin poikenneiden matkalaisten saada nauttia saman tasoisesta
tarjoilusta kuin muualla maailmassakin. Itse krouvin toiminta ei
todennäköisesti paljoa nykyisestä ravintolaelämästä poikennut
juomineen, soittoineen ja tappeluineen. Ja niin kuin nykyisinkin,
käsiteltiin krouvin tapahtumia usein jälkikäteen
raastuvanoikeudessa, jota istuttiin raatihuoneella. Raatihuone oli
kaupungin hallinnon ja oikeudenhoidon keskuspaikka ja siis
tärkeimpiä yleisiä rakennuksia. Raatihuoneen tornissa oli tunteja
näyttävä kello ja alla vankila.
Näkyvä osa kaupunkia oli luonnollisesti myös Oulun linna.
Kun Ruotsin valtakunnan ulkopolitiikka painottui vähitellen yhä
enemmän Itämeren ja etelän suuntaan, jäi aikanaan itäiseksi
vartioksi rakennettu linnoitus vähitellen merkityksettömäksi. Linna
saikin vähitellen rappeutua, vaikka vuosisadan kuluessa tehtiin
muutamaan otteeseen suunnitelmia sen kunnostamiseksi. Linnaan oli
sijoitettuna noin 50 miestä, mutta määrä väheni, ja 1700-luvun
puolella varusväkeä oli vain muutama mies. Poikkeuksellisina
aikoina, kuten venäläisten hyökkäyksen uhatessa, paikalle tuotiin
lisää sotilaita upseeristoineen. Kaupunkilaisten näkökulmasta ikävä
seuraus tästä olivat koituneet suuret kulut, vaikka ruotsalaiset
linnanpäälliköt toivatkin oman lisänsä kaupungin elämään. Venäläiset
miehittivät kaupungin isonvihan melskeissä ja polttivat
linnan 1715.
Sivun alkuun
Liikenneyhteydet maailmalle
Pohjoisen Suomen yhteydet ulkomaailmaan kulkivat pitkälti Oulun
kautta. Tärkein tie oli piispankaupunkiin Turkuun vienyt
rantamaantie. Pohjoisen kautta sitä pitkin pääsi kiertämään
Pohjanlahden perukan ympäri Tukholmaan. Talvella tie oli reellä
hyvin ajettava, mutta kesällä Oulusta pohjoiseen päin tie oli
heikossa kunnossa. Oulujoen ylitti lossi vuodesta 1629 alkaen, silta
rakennettiin vasta 1869.
Maanpuolustuksen kannalta tärkeä tie kulki Oulusta itään.
Kajaanin linnaa rakennettaessa syntynyt Kajaanintie loppui
Säräisniemelle, mistä matkaa jatkettiin joko veneellä tai reellä
Oulujärven yli Kajaaniin tai Savontietä kohti Savoa. Muut
Pohjanmaalla 1600-luvulla risteilleet tiet olivat pääosin
talviteitä, joiden kunnossapito oli jaettu talonpoikien tehtäväksi.
Maanteiden varsilla oli parinkymmenen kilometrin välein talonpoikien
ylläpitämiä majataloja, ja Oulun kaupungissa kestikievari, jonka
toiminnasta huolehtivat tehtävään valitut porvarit. Matkustavaisten
kyytimiehiksi eli ajureiksi määrättiin vuosittain hevosmiehiä,
joiden velvollisuutensa oli tarvittaessa joko kyydittää vieraita tai
hankkia heille hevoset. Tehtävä oli hoidettava kunnolla sakon
uhalla.
Vesistöt olivat tärkeitä liikenneyhteyksien ja tavaroiden
kuljetuksen kannalta. Koskiset joet olivat haasteellisia kulkea,
mutta koskien kivet tunteneet laskumiehet luotsasivat veneitä
taitavasti alas koskia. Meritie puolestaan seurasi yleensä rannikkoa
suunnistamisen helpottamiseksi. Rannikot merkittiin jo 1600-luvulla
reimarein, mutta oululaisilla oli jatkuvasti kärhämää merimerkeistä
ainakin siikajokisten ja hailuotolaisten kanssa. Valitettiin, että
laivaväylä Ouluun oli Hailuodon ympäristössä huonosti merkitty ja
vaarallinen. Oulun satamaan, Hahtiperään nykyisen torinrannan
tienoille, tultiin Hietasaaren ohitse ja Pikisaaren eteläpuolta
kulkevaa väylää pitkin. Satamavedet olivat matalia jo 1600-luvulla,
ja merenkulkijat olikin määrätty pitämään alue puhtaana
laivanhylyistä.
Sivun alkuun
|