Etusivu Aikojen alku 1600-luku 1700-luku 1800-luku 1900-luku Lue lisää
 Aikamatka Oulu  Oulu autonomian ajalla 1809-1917
Venäjän alaisuuteen
Oulu autonomian ajalla
Kauppahuoneiden Oulu
Kansainvälinen Oulu
Pikkukaupungin kulttuuri
 
 Sanastoa
Autonomian aika
ajanjakso Suomen historiassa v. 1809-1917. Suomi oli osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, mutta maalla oli sisäinen itsehallinto.
 
Haminan rauha
Suomen sodan 1808-09 lopettanut rauhansopimus, solmittiin 17.9.1809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Ruotsi luovutti Venäjälle koko Suomen, myös Ahvenanmaan. Uusi raja kulki nykyistä Suomen länsirajaa pitkin.
 
Åströmin nahkatehdas
Robert Åströmin 1863 Ouluun perustama tehdas työllisti lähes sadan vuoden ajan suuren määrän oululaisia. Tehtaan johdossa oli myös nuorempi veli Hemming Åström. Pohja-, päällis- ja pieksunahkaa, konehihnoja, valjaita ja remmejä yms. vietiin pääasiassa Venäjälle. Materiaalia tuotiin Australiasta ja Etelä-Amerikasta saakka.
 
Pokkitörmä
Merikosken ja Kaupunginojan välinen maakannas, jolla mm. nykyinen tuomiokirkko sijaitsee. Kaupungin perustamisen jälkeen ensimmäisenä rakennettu kaupunginosa, joka on luultavasti saanut nimensä Bochmöllereiden suvusta.
 
Maistraatti
Pormestarin johtama kaupunkien hallintoelin, joka lisäksi hoiti myös oikeudenkäyttöä raastuvanoikeutena. Maistraatilla oli myös päätösvaltaa, kunnes kunnallislaki muuttui ja perustettiin kaupunginvaltuustoja. Oulussa valtuusto aloitti toimintansa tammikuussa 1875. Maistraatille jäi toimeenpanovaltaa, kunnes kaupunginhallitus perustettiin. Maistraatit lakkasivat toimimasta 1993, kun raastuvanoikeuksista tuli käräjäoikeuksia.
 
Seuraklubi

 
Suomalainen klubi

 
Teollisuusklubi

 
Työväenseura

 
Pohjan Leimu

 
Kielitaistelu
1800-luvun alkupuoliskolla etsittiin uudelle autonomiselle Suomelle identiteettiä, ja sivistyneistö näki myös kielen keskeisenä kansallisena tunnuksena. Kielikysymys oli merkittävällä sijalla 1800-luvun puolivälissä syntyneiden Suomen ensimmäisten puolueiden ohjelmissa. Fennomaanit vaativat suomen kielen aseman vahvistamista ja suomenkielisiä oppikouluja, kun taas svekomaanit korostivat Skandinaavista kulttuuriyhteyttä ja ruotsin kielen ensisijaisuutta. Kielitaistelu riehui autonomian ajalla voimakkaimmillaan 1860-1880-luvuilla.
 
Albert Oskar Snellman
 

 

 

 

Sisältö
Nälkävuosista kohti uutta nousua
Kaupunkikuvan muutos
Uusia asukkaita ja kasvavia kaupunginosia
Kaupunginhallinnon muutos
Kielikiista Oulussa

Nälkävuosista kohti uutta nousua

Oulu kasvoi ja kehittyi autonomian ajalla voimakkaasti. Sitä ennen kato- ja tautivuodet, tulipalot ja sodat kuitenkin katkaisivat normaalin elämänmenon useaan otteeseen. Ne vaikuttivat niin väestönkehitykseen kuin elämänedellytyksiin yleensä. Myös talven ja kesän tuoma elämänrytmin vaihtelu oli voimakasta, ja talven eristyksissä olon jälkeen kesä ja purjehduskausi tuntuivat tuovan kaupunkiin täysin erilaista elämäniloa. Jouko Vahtolan mukaan ”Tärkeämpää oli, että talven jälkeen tuli kesä, kuin että vuoden 1840 jälkeen tuli vuosi 1841.”

Pohjois-Pohjanmaalla oli 1800-luvun aikana kolme laajaa kato- ja tautivuosien aaltoa. Niin sanotut seitsemän nälkävuotta olivat samaan aikaan kuin Suomen sota kulki alueen yli, vuosina 1807–1813. Oulun rovastikunnan väkiluku romahti samalla tavalla kuin 1690-luvulla, eikä vastaavaa väestökatastrofia ole täällä koettu sen jälkeen. Esimerkiksi vuosina 1808–1809 maalaisseurakunnissa syntyi yhteensä 1220 lasta, kun kuolleita oli kaikkiaan lähes 3700.

Sodasta ja nälänhädästä toipuminen oli yllättävän nopeaa, ja 1820-luku oli jälleen nopean väestön kasvun aikaa. Haminan rauhan aikaan vuonna 1809 oululaisia oli noin 2000, josta päästiin reilussa kymmenessä vuodessa yli 3000 asukkaaseen. Myös maatalous kehittyi ja terveydenhuolto parani vähitellen. Seuraavan vuosikymmenen alussa tuli kuitenkin jälleen useita hallavuosia peräkkäin, ja lisäksi tuhoa täydensi kolera. Pahimpana vuotena, 1834, kuolleita oli kaksinkertainen määrä syntyneisiin nähden.

Nälkävuosia kohdattiin vielä 1860-luvullakin, mutta niiden vaikutus väestönkehitykseen ei ollut suhteellisesti yhtä voimakas kuin aiemmin. Sen sijaan ne vaikuttivat osaltaan laajamittaisen siirtolaisuuden käynnistymiseen. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Oulun läänin alueelta muutti nimittäin Amerikkaan yhteensä yli 44 000 siirtolaista, joista lähes 3 700 oli Oulun kaupungista.

Takaiskuista huolimatta Oulun väestönkasvu oli erittäin nopeaa. 1800-luvun alkupuoliskolla väkiluku kaksinkertaistui noin 3000:sta 6000 asukkaaseen. Pääasiassa kasvu oli, kuten nykyäänkin, muuttoliikkeen ansiota, ja jopa 80 % uusista oululaisista tuli lähipitäjistä. Kaupungissa oli tarjolla työtä, ja lisäksi muuttaminen helpottui, kun sitä koskeneita rajoituksia poistettiin. 1800-luvun jälkipuoliskolla alkanut modernin teollisuuden kehittyminen loi runsaasti työpaikkoja, erityisesti sahateollisuuden piiriin. Myöhemmin työtä oli tarjolla esimerkiksi Åströmin veljesten nahkatehtaalla, ja vähitellen myös kaupan ja palveluiden alalla. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa väestönkasvu oli entistäkin nopeampaa: vuonna 1870 asukkaita oli 7 300, vuonna 1910 jo 16 200, ja Suomen itsenäistymiseen mennessä oli päästy jo yli 21 000 oululaiseen.

Entisen Åströmin nahkatehtaan tiloissa toimii nykyään Tiedekeskus Tietomaa

Sivun alkuun

Kaupunkikuvan muutos

Kaupunkikuvaa muutti hyvin radikaalisti vuoden 1822 tulipalo. Tuolloin 330 taloa tuhoutui kokonaan ja vain 65 säästyi. Yli 3 000 ihmistä joutui kodittomaksi, mutta kuin ihmeen kaupalla, surmansa sai vain viisi henkilöä. Porvarilliset elinkeinot kärsivät yleisestä tuhosta valtavasti, ja hyvin monet muuttivat kaupungin ulkopuolelle odottamaan jälleenrakennusta. Se pääsi kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta uuden, uusitun asemakaavan valmistuttua vuonna 1825.

Katso myös: Kartta v. 1825 Teknisen keskuksen sivuilla
http://www.oulu.ouka.fi/tekninen/kartat/historialliset.htm#1824

Jälleenrakennuksessa otettiin periaatteeksi, että yksityisten kotien rakentaminen oli julkisten rakennusten uusimista kiireellisempää. Niinpä useiden kaupunkikuvan kannalta tärkeiden julkisrakennusten rakentaminen viivästyi, ja esimerkiksi uusi raatihuone saatiin lopulta vasta vuonna 1894. Varakkailla oli mahdollisuus rakentaa kotinsa uudelleen heti kun lupa oli saatu, mutta köyhemmissä kaupunginosissa rakentaminen edistyi hitaasti.

Kirkko saatiin kuitenkin valmiiksi varsin nopeasti. Arkkitehti Carl Ludvig Engelin piirustusten mukaisesti entisten kiviseinien päälle rakennettiin uudenmalliset keskuskupoli ja kattorakenteet, jotka valmistuivat vuonna 1832. Uutta oli myös vuonna 1845 valmistunut torni. Tämän jälkeen nykyinen tuomiokirkkomme on uudistunut pääasiassa sisäosiltaan.

Uudessa asemakaavassa katuja levennettiin ja tonttien koot muuttuivat, jo paloturvallisuuden vuoksikin. Niinpä kaupunkilaiset eivät läheskään aina saaneet entisiä tonttejaan. Uuden, Oulun läänin kaupunkeja koskeneen rakennusjärjestyksen mukaisesti asutusjärjestys muuttui lisäksi niin, että eri säätyluokat asuivat määräysten mukaan omissa kaupunginosissaan. Vuosisadan lopulla tästä periaatteesta luovuttiin.

Toppeliuksen talo Oulun keskustassa, Torikatu 16.Rakennusjärjestyksen mukaan julkisten rakennusten piirustuksille piti saada maistraatin hyväksyntä, kun taas yksityisistä rakennuksista riitti pelkkä ilmoitus. Talojen piti kuitenkin olla linjassa toisiinsa nähden, ja julkisivun mittasuhteiden oli oltava samassa suhteessa. Puutaloihin sai rakentaa vain yhden kerroksen, mutta sen alle sai tehdä kivijalkakerroksen. Arkkitehti Engelin suunnittelema Franzenin talo on erinomainen esimerkki tästä rakennustavasta. Myös mm. Toppeliuksen ja Liljeblomin talot Torikadulla ovat tulipalon jälkeiseltä ajalta.

Voimakkaan muuttoliikkeen vuoksi Oulussa oli 1800-luvulla jatkuva asuntopula. Tilannetta pahensivat vielä vuonna 1882 sattunut voimakas tulipalo ja maan hinnan nousu. Vuoden 1882 tulipalossa paloi 35 taloa kaupungin keskustasta, mukaan luettuna nykyisen kaupungintalon paikalla sijainnut Seurahuone. Pienempiä tulipaloja oli myös vuosina 1889 ja 1916. Tulipalojen yhteydessä kaupungin asemakaavaa yleensä muokattiin. Tavoitteena suunnittelussa oli yleensä entistä parempi paloturvallisuus ja hyvät reitit keskeisten paikkojen, kuten sataman ja rautatieaseman välillä.

HupisaariltaTorien ja suurimpien katujen varsille suositeltiin kivestä rakentamista, ja turvekatot sallittiin vain syrjäisissä kaupunginosissa. Lisäksi kaikki jatkuvaa tulta vaativat työpajat sijoitettiin kaupungin ulkopuolelle, mikäli niitä ei ollut rakennettu kivestä. 1800-luvun lopulle asti vain keskikaupungin kadut oli kivetty. Monin paikoin kadut olivat erityisesti sateisina aikoina huonokuntoisia. 1880-luvulla tilanne parani ja katuja päällystettiin. Viheralueita olivat Kaupunginojan varren plaanat eli niityt. Vuosisadan lopulla kaupungin kaunistamiseen kiinnitettiin enemmän huomiota, ja Hupisaarista ja Pokkitörmästä tuli suosittuja vapaa-ajanviettopaikkoja.

Meri yhdisti Oulun Tukholmaan ja muuhun maailmaan, mutta ei oikeastaan muuhun Suomeen. Asian korjaamiseksi pantiin vuoden 1872 valtiopäivillä vireille rautatiehanke. Erityisen aktiivisesti sen puolesta toimi kauppaneuvos Albert Oskar Snellman, joka sai kiitoksena ansioistaan myös etunimensä mukaisen kadun kaupungin keskustasta. Päätös rautatien rakentamisesta saatiin vuonna 1883, ja vuonna 1886 juhlittiin rautatien ja joen yli johtavan rautatiesillan avajaisia. Näin avautui ympärivuotinen tavara- ja henkilöliikenne etelään, ja 1904 myös pohjoiseen. Itärata valmistui 1930.

Sivun alkuun

 

Uusia asukkaita ja kasvavia kaupunginosia

Myös Ouluun tulleet uudet asukkaat asettuivat vuoden 1825 asemakaavan valmistumisesta eteenpäin pääsääntöisesti asumaan niihin kaupunginosiin, joissa oli ennestään saman säädyn jäseniä. Kaikkiaan kaupunginosia oli kuusi. Kauppiaat, käsityöläiset ja virkamiehet asuivat ensimmäisessä ja kolmannessa, työmiehet ja merimiehet toisessa, neljännessä, viidennessä ja kuudennessa kaupunginosassa. Jatkossa nopeimmin kasvoi toinen kaupunginosa, koska se sijaitsi lähellä Myllytullin teollisuuslaitoksia ja rautatietä.

Kaupunki kasvoi myös kaava-alueen ulkopuolella Toppilassa, jokisuun saarilla, Tuirassa ja Alalaanilassa. Siltoja joen yli Tuiraan alettiin suunnitella jo 1820-luvulla, mutta ne rakennettiin vasta 1869. Rakennuttajana toimi porvarien perustama siltayhtiö yhdessä kaupungin kanssa. Sillat kulkivat Pokkitörmältä Linnansaaren ja Raatinsaaren kautta Toivoniemeen. Siltojen päihin rakennetuissa punaisissa taloissa asuivat siltavahdit, jotka perivät kulujen kattamiseksi siltamaksua. Maksu oli jalankulkijalta 8 penniä, hevoskärryiltä 32 penniä ja kiesien eteen valjastetulta hevoselta 40 penniä.

Tuira liitettiin kaupunkiin 1886 ja Alalaanila 1911. Näiden kaupunginosien asukkaiden kannalta siltamaksu vaikutti epäoikeudenmukaiselta, joutuivathan he maksamaan sen päivittäin työhön tullessaan. Kaupunki lunasti sillat itselleen kuitenkin vasta vuonna 1918 ja taksojen kantaminen jalankulkijoilta ja pyöräilijöiltä lopetettiin seuraavana vuonna. Kokonaan ilmaista siltojen käyttö oli vuodesta 1930 alkaen. Rautasilta oli kuitenkin ollut käytössä ilmaiseksi jo vuodesta 1886 alkaen.

Kasarmialue Oulun IntiössäOulu oli koko historiansa ajan ollut sotien aikana sotilassairaalakaupunki ja kauttakulkukaupunki. Ruotsin vallan aikana kaupungissa ei ollut vakinaisesti kovin suuria joukkoja, vaikka linnan perustella niin olisi voinut olettaa. Venäjän vallan aikana tilanne joukkojen suhteen muuttui, mikä näkyi myös kaupunkikuvassa. Suomi sai vuonna 1878 oman armeijan ja Oulusta tuli Suomen 4. tarkk’ampujapataljoonan sijoituspaikka. Vuosina 1881–1882 rakennettiin Intiöön August Bomannin suunnittelemat kasarmit pataljoonan käyttöön. Kaupunkiin sijoitettiin myös 14. Oulun reservikomppania, joka sai tilat Maikkulasta. Sotilaat toivat oman lisänsä kaupunkikuvaan, ja tarkk’ampujapataljoonan sotilassoittokunta myös kaupungin kulttuuritarjontaan.

Sivun alkuun

 

Kaupunkihallinnon muutos

1870-luvulle saakka kaupunkien hallinnon tarkoitukseksi katsottiin lähinnä kaupan ja teollisuuden edistäminen. Tästä syystä kauppiailla ja käsityöläisillä oli varsin suuri valta kaupungin hallinnossa. Porvariston valta oli suuri, sillä se valitsi maistraatin jäsenet ja antoi ehdotuksensa pormestarien nimityksistä.

Vuonna 1873 säädettiin uusi kunnallisasetus. Se käsitti kaupunginhallinnon tehtävät aikaisempaa laajemmin myös asukkaitten hyvinvoinnin ja sivistyksellisten päämäärien edistämiseksi. Kauppiaat ja käsityöläiset eivät enää olleet yhtä keskeisessä asemassa, ja maistraatin asema siirtyi määräaikaiseksi valitulle kaupungin valtuustolle. Raastuvanoikeus ja maistraatti jäivät oikeudenhoitoa ja byrokratiaa hoitaviksi elimiksi.

Ensimmäiseen kaupunginvaltuustoon valittiin 24 miestä. Äänioikeus perustui veronmaksukykyyn. Ensimmäinen valtuusmiesten istunto Oulussa pidettiin 4.1.1875. Nykyistä kaupunginhallitusta vastaava toimielin oli rahatoimikamari, joka aloitti toimintansa 1876. Lisäksi nimitettiin kuusi lauta- ja johtokuntaa: vaivaishoitolautakunta, satama-, palo- ja majoitustoimikunnat ja kansakoulun- sekä teollisuuslaitosten johtokunnat.

Sivun alkuun

 

Kielikiista Oulussa

Oulu oli jo 1800-luvun alussa voimakkaasti suomalaisuusaatteen ja suomalaisen kulttuurin kaupunki. Valtaosa asukkaista puhui kotikielenään suomea, ja vaikka suuri osa päätöksenteosta vastuussa olleista porvareista oli ruotsinkielisiä, oli suomi kaupunkihallinnon ja koulujen opetuksen kieli. Vuosisadan lopulla vain kuudesosa oululaisista oli ruotsinkielisiä.

Suomenmielisten toiminta oli alkanut maassa jo 1850-luvulla ja ruotsinmielisten 1870-luvulla. Poliittisia puolueita ei vielä ollut, mutta kieli jakoi kunnallisvaalienkin ehdokkaat. Heti ensimmäisten kunnallisten vaalien jälkeen alkoivat myös Oulussa kielipuolueiden väliset puolueriidat. Koska äänimäärä oli sidoksissa varallisuuteen, suomenkielisiä huomattavasti varakkaammat ruotsinkieliset porvarit ja virkamiehet saivat pitkään enemmistön valtuustossa.

Suomalaista yhteiskuntaa kohtasi 1800-luvun lopulla hyvin syvällinen yhteiskunnallinen, taloudellinen ja henkinen murrosvaihe. Sitä ilmensivät esimerkiksi teollistuminen, voimakas muuttoliike maalta kaupunkiin ja ulkomaille, sääty-yhteiskunnan hajoaminen ja elinkeinoelämän vapautuminen. Levottomuutta aiheuttivat myös venäläistämistoimet, jotka uhkasivat Suomen valtiollista asemaa. Tässä yhteydessä maahan syntyi useita erilaisia kansanliikkeitä, kuten poliittiset liikkeet, raittius- ja nuorisoseuraliikkeet, uskonnolliset herätysliikkeet ja kansallisuusaatetta ajaneet liikkeet.

Oulussakin elettiin voimakkaasti mukana yhteiskunnallisessa muutoksessa. Ruotsinmielisillä oli oma Seuraklubinsa ja suomenmielisillä Suomalainen klubi. Lisäksi kaupungissa toimivat esimerkiksi Teollisuusklubi, Työväenseura ja raittiusseura Pohjan Leimu. Kaikki osapuolet ottivat kantaa muun muassa 1880- ja 1890-luvun valtiopäivämiesvaaleihin, pyrkien vaikuttamaan ehdokasasetteluun.

Kielitaistelu riehui voimakkaimmillaan 1880-luvulla ja laantui lopullisesti vasta aivan vuosisadan lopussa suomenkielisten saavutettua pysyvän voiton. Tämän voiton taustalla oli pitkälle yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaama kansalaisaktiivisuus, sillä kielikysymys oli yksi tärkeimmistä painotuksista työväenliikkeen toiminnassa tuohon aikaan. Muodollisena kielitaistelun päätepisteenä voidaan pitää sitä, että kaupunginvaltuuston viralliset pöytäkirjat pidettiin vuodesta 1894 alkaen suomeksi.

 

Sivun alkuun

Sairaalakaupunki Oulu

Sairaanhoito liittyi 1800-luvulla läheisesti köyhäinhoitoon, sillä varakkailla kaupunkilaisilla oli yleensä tilaa ja hoitajia kotonakin. Suomen sodan (1808–1809) jälkeen sairaalaolot alkoivat kehittyä vähitellen, sillä vuorossa oli pitkä rauhan kausi. Köyhäinhoidon rasitus kasvoi kaupungin mukana, sillä vauraus ei jakautunut kaikille tasapuolisesti.

Vuonna 1882 perustettiin kasakoilta vapautuneeseen kasarmiin köyhäintalo, josta tuli myöhemmin kunnalliskoti. Sen tueksi perustettiin 1907 sairaskoti. Oulun kaupunginsairaala valmistui Tuiraan vuonna 1900, ja sinne palkattiin myös kaupunginlääkäri. Sairaala laajeni 1903 synnytyslaitoksella ja 1909 mielisairaalalla. 1925 valmistui piirimielisairaala Kontinkankaalle.

Oulun vuonna 1792 perustettu lääninsairaala paloi vuoden 1822 tulipalossa. Sairaalaa ei enää haluttu rakentaa aivan keskustaan, ja Maaherransaaren katsottiin olevan sopiva paikka uudelle sairaalalle. Erinäisten vaiheiden jälkeen lääninsairaala asettui vuonna 1834 entiseen maaherran asuintaloon, joka oli toiminut aikaisemmin myös valtion viinanpolttimon pää- ja asuinrakennuksena. Saaren nimikin muuttui Polttimosaaresta nopeasti kansan suussa Lasaretinsaareksi.

Oulun lääninsairaala oli 1870-luvulle saakka ainoa pysyvä sairaala koko Pohjois-Suomessa. Sairaalassa oli asetusten mukaisesti sairaalaosasto, sukupuolitautiosasto, mielisairasosasto ja synnytysosasto. Köyhien ja sairaiden määrä oli tautivuosien aikana korkea, ja paikka paikoin jopa kaksi kolmannesta väestöstä kärsi tartuntataudeista. Lääninsairaalan tilat kävivät ahtaiksi, vaikka sitä laajennettiin useaan otteeseen. Potilaspaineet hellittivät vähitellen vuosisadan loppupuolella, kun muihin pohjoisen kaupunkeihin perustettiin yleisiä sairaaloita ja kunnansairaaloita.

Vuodesta 1896 lähtien lääninsairaalassa alettiin kouluttaa myös sairaanhoitajia. Oulun diakonissalaitos oli aloittanut toimintansa jo kaksi vuotta aiemmin. Muodollisia vaatimuksia sairaanhoitajatarkoulutukseen ei ollut, mutta yleensä siihen valittiin tyttökoulun käyneitä, sopiviksi katsottuja nuoria naisia. Sairaanhoitajattaren koulutuksen jälkeen monet heistä päätyivät kiertäviksi sairaanhoitajiksi maakuntaan. Näin heidän osuutensa koko Pohjois-Suomen terveydenhuollon kehittymiseen oli huomattava. 1930-luvulta lähtien hoitajatarkoulutuksen järjesti lääninsairaalan yhteydessä toiminut Oulun sairaanhoitajatarkoulu. 1930-luvulla aloitettiin myös uuden lääninsairaalan rakentaminen Kontinkankaalle, vaikkakin sota keskeytti rakentamisen moneen otteeseen.

 

Sivun alkuun