Teollisuus- ja teknologiakaupungin vetovoima - Oulun väestönkasvu

Oulun väkiluku oli vuonna 1910 16 200, ja vain kuusi vuotta myöhemmin jo 21 500. 1920-luvulla väkiluku nousi hitaasti, mutta varmasti, ja sitä myötä kaupunki suomalaistui. Vuonna 1930 vain 3,1 prosenttia oululaisista puhui äidinkielenään ruotsia ja 0,4 prosenttia jotain muuta kieltä. Oulun historiaan olennaisena osana kuulunut kansainvälisyys näkyi kuitenkin edelleen mm. uskontokuntien rikkautena. Vaikka 97 prosenttia oululaisista kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon, jakautui loppuosa heistä useisiin pienempiin uskonnollisiin ryhmiin. Kaupungissa oli vuonna 1930 mm. kreikkalaiskatolisia, muslimeja, vapaakirkollisia ja baptisteja, jopa muutama reformoitu ja anglikaanikin. Siviilirekisteriin kuului sodan alla yli 350 oululaista.

1930-luvun puolivälistä lähtien väkiluku nousi nopeammin teollisuuden kehityksen, alueliitosten ja suurten rakennustyömaiden ansiosta. Talouslaman jälkeen oli oululaisista puunjalostusteollisuuden yrityksistä jäljellä vain Pateniemen saha. Samalla vuosikymmenellä Ouluun rakennettiin kuitenkin kaksi muuta suurta työllistäjää: Toppila Oy:n ja Oulu Oy:n selluloosatehtaat. Tärkeitä työllistäjiä kaupungissa olivat myös Toppilaan 20-luvulla rakennetut Vaasan ja SOK:n höyrymyllyt. Elintason nousu lisäsi maaltamuuttoa myös muuten. Talvisodan aattona oululaisia oli jo 28 500, ja sota-aikana väestö kasvoi jo yli 35 000:een.

Syntyvyys oli Suomessa korkeimmillaan pian sodan jälkeen suurten ikäluokkien myötä, ja sen ansiota on myös Oulun nopea väestönkasvu. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa kasvu oli enimmäkseen muuttoliikkeen ja alueliitosten ansiota. Oulunsuu liitettiin kaupunkiin heti sodan jälkeen, vuonna 1947. Seuraavaksi olivat vuorossa vuonna 1961 Kuivasjärvi, Korvensuora ja Myllyoja. Pinta-alaltaan merkittävin liitos tapahtui vuonna 1965, jolloin Pateniemestä ja koko Oulujoen kunnasta tuli osa Oulun kaupunkia. Väkiluku nousi yli 35 000:n heti sodan jälkeen. Vuonna 1960 oululaisia oli 53 000, ja 100 000:n raja ohitettiin vuonna 1990. Seuraava etappi, 120 000 oululaista, saavutettiin vuosituhannen vaihteessa.

Väestön ikärakenne on 2000-luvun alun Oulussa keskimääräistä nuorempi. Tähän on selityksenä mm. se, että koulu- ja yliopistokaupunkina Oulu on aina houkuttanut runsaasti tilapäistä väestöä. Opiskelijat muodostavat huomattavan osan kaupungin asukkaista. Valtaosa heistä on kotoisin Pohjois-Suomesta. Oulun seudun väestönkasvu painottuu tällä hetkellä Oulun ympäristökuntiin, joihin muuttoliikkeen suunta kääntyikin osittain jo 1970-luvun lopussa. Tuolloin väkiluku jopa laski joinakin vuosina. Nykyisin lähikunnat houkuttavat erityisesti nuoria perheitä. Asuntojen hinnat ovat Oulussa maan keskihintaa korkeammat, eikä omakotitontteja ole voitu tarjota kaikille halukkaille. Oulu houkuttaa kuitenkin edelleen nuorta väestöä lähiseudulta ja muualta Pohjois-Suomesta, kuten se on tehnyt koko 400-vuotisen historiansa ajan.

Sivun alkuun

Palveluiden kehittyminen ja kaupungin liikelaitokset

Osuuskauppaliike otettiin Oulussa innostuneesti vastaan, ja heti osuustoimintalain voimaantulon jälkeen perustettiin Oulun Yleinen Osuuskauppakunta vuonna 1901. Osuuskauppa sai nopeasti uusia jäseniä, ja mm. hallituksensa pitkäaikaisen puheenjohtajan Otto Karhin johdolla se menestyi ja levisi myös maaseudulle. Oulun Osuuskaupan jäsenet kuuluivat käytännössä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Vuonna 1917 se kuitenkin jakaantui, ja perustettiin porvarillinen Osuusliike Arina.

Oululaiset saivat 1920-luvulla uusia kaupallisia palveluita perinteisten pikkukioskien rinnalle. Uusilla, hyväkuntoisilla kaduilla kävellessään saattoi pysähtyä ostamaan jäätelöä tai makkaraa niiden myyntiä varten perustetuista kojuista. Vuodesta 1929 tuoreimpia lehtiä sai ostaa Rautatienkirjakauppa Oy:n lehtikojuista. 1930-luvun uutuus oli taas hedelmämyynti- ja virvoitusjuomapöytien ilmestyminen katukuvaan.

Ruokatavaroiden myynti kauppatorilla oli 1920-luvulle tultaessa rajoitettu kalaan, perunoihin ja kasviksiin. Muita elintarvikkeita myytiin kauppahallissa tai myymälöissä. Keskikaupungin katujen varsilla oli pieniä kauppoja. Vain osuusliikkeissä myytiin monenlaista tavaraa, muuten liikkeet olivat erikoisliikkeitä. Kaupungissa olikin mm. rautakauppoja, sähköliikkeitä, urheilutarvikeliike, vaatetuskauppoja ja kirjakauppa. Oululle ominaista vähittäiskaupan alalla oli jo tuolloin suuri vaihtuvuus. Uusia yrityksiä syntyi jatkuvasti ja vanhat lopettivat toimintansa kannattamattomina tai kun toiminnalle ei löytynyt jatkajaa. Muutamia 1900-luvun alussa toimintansa aloittaneita erikoisliikkeitä on kuitenkin säilynyt näihin päiviin saakka, kuten esimerkiksi Suomen vanhin sähköliike Hammarin Sähkö.

Kaupunki omisti 1800-luvun loppupuolella Lasaretinväylässä sijainneen myllyn, jonka kannattavuus oli kuitenkin heikko. Mylly annettiinkin vuokralle, mutta kaupungilla säilyi oikeus vesivoimaan. Vesivoimaa tarvittiin myöhemmin kaupungin sähkölaitosta varten. Sähköä saatiin katuvaloja varten jo vuodesta 1889 alkaen kaupungin omistamalla höyrykoneella, joka sijaitsi Kiikelinsaarella. Tätä ennen oli Åströmin tehtaita ja Seurahuonetta jo valaistu niiden omilla sähkölaitoksilla.  Oulun kaupungin sähkölaitos oli valmistuttuaan neljänneksi vanhin alan yritys Euroopassa. Varsinaisen voimalaitoksen rakennus aloitettiin vuonna 1904, ja sen jälkeen sähkövaloa saatiin myös yksityiskoteihin. Kymmenisen vuotta myöhemmin jo 1100 kodissa luettiin päivän lehti sähkölampun valossa. Merikosken voimalaitoksen rakennustyöt alkoivat vuonna 1940.

Kaupungin omistuksessa oli myös muita liikelaitoksia. 1840-luvulla perustettu kaupungin viinanpolttimo jatkoi edelleen toimintaansa Pikisaaressa. Suhtautuminen siihen oli raittiusharrastuksen vuoksi muuttunut vastahakoiseksi, joten kaupunki päätyi 1883 myymään sen kauppias H. O. Storelle. Kaupungin omistamista liikelaitoksista teurastuslaitos tuotti hyvin, kunhan se ensin saatiin vuosien viivyttelyn jälkeen rakennettua. Se avattiin vuonna 1899. Vähäisen voiton tuotti myös kaupungin pesulaitos eli ”virutuslaitos”. Kiikeliin vuonna 1902 avatun laitoksen tarkoituksena oli keskittää kaupunkilaisten pyykinpesu yhteen paikkaan siisteyssyistä. Se olikin käytössä vuosikymmenien ajan, kunnes pesumahdollisuudet kaupunkitaloissa tekivät sen tarpeettomaksi.

Puhtaan juomaveden saaminen nousi ajankohtaiseksi ongelmaksi jo 1880-luvulla, ja tutkimuksissa todettiin kaikkien yleisten kaivojen vesi juomakelvottomaksi. Vesijohdon hankkimiseen kului kuitenkin aikaa parikymmentä vuotta, sillä kaupungin raha-asiat olivat huonolla kannalla. Kesällä 1902 kaupunki rakensi juomavesijohdon ja pumppuhuone sijoitettiin Kurkelanrantaan Oulujoen varteen, nykyiseen Värtön kaupunginosaan. Kurkelanrannasta vesi johdettiin muutamaan kaupungissa sijainneeseen säiliöön, joista kaupunkilaiset saivat hakea vettä. Vuonna 1927 valmistui Intiön vesitorni, jonka luoman paineen ansiosta vesi voitiin johtaa suoraan taloihin. Vesijohtoverkkoa laajennettiin vähitellen 1920- ja -30-luvuilla myös palolaitoksen tarpeiden vuoksi. Vesijohdon ansiosta likaisen veden aiheuttamat kulkutaudit vähenivät Oulussa huomattavasti.

Sairaanhoidossa suurin muutos sodan jälkeen oli 1970-luvulla säädetty uusi kansanterveyslaki. Sen myötä kaupunginsairaalasta tuli terveyskeskuksen sairaala, jonka toimintaa tukevat kaupunginosien omat terveysasemat ja hammashoitolat. Tärkeä osa kaupunkilaisten sairauksien hoitoa on myös vuonna 1973 toimintansa aloittanut Oulun Yliopistosairaala. Lisäksi oululaisia palvelevat lukuisat yksityiset lääkäriasemat.

Oulun kaupungin – kuten kaikkien Suomen kuntien – suurin huoli on sodan jälkeen ollut rahan riittäminen. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on ollut kallista. Kaupungin menot asukasta kohti kasvoivat vuosina 1945–1990 markoissa mitattuna 9 200 markasta 30 000 markkaan vuodessa. Veroäyriä on jouduttu nostamaan, mutta julkisten palveluiden tarjonta on onnistuttu pitämään kattavana.

Sivun alkuun

Palosammutus ja järjestyksenpito

Kaikki oululaiset olivat 1800-luvulla velvollisia osallistumaan palonsammutukseen. Tätä varten kaupungissa oli palokunta, johon kaikkien miesten oli sakon uhalla osallistuttava. Into toimintaan oli hyvin laimeaa. Ouluun perustettiin vuonna 1874 vapaaehtoinen palokunta, ja sen jäsenet vapautettiin kaupungin yleisestä palokunnasta.

Vuoden 1882 suurpalon jälkeen tultiin siihen tulokseen, että kaupunki tarvitsee tehokkaamman palokunnan. Tulipalojen määrä oli asukasluvun voimakkaan kasvun myötä noussut ja VPK:n koolle kutsuminen oli liian hidasta. Asian suhteen hidasteltiin kaupungin huonon taloudellisen tilanteen vuoksi kuitenkin vuosia. Vuoden 1916 tulipalo tuhosi kokonaisen korttelin – nykyisen Mannerheimin puiston alueen – ja antoi lopullisen sysäyksen vakinaisen palokunnan perustamiseksi. Suomen itsenäistymisen ja vuoden 1918 tapahtumien aiheuttamien levottomien aikojen vuoksi hanke toteutui kuitenkin vasta vuonna 1921.

Järjestyksenpidosta Oulussa huolehti vuoteen 1870-luvulle saakka viskaali. Tämän jälkeen järjestyslaitoksen johdossa oli poliisikomisarius. Ensimmäisenä virkaa hoiti entinen ruotuväen vääpeli Henrik Munck. Vuonna 1881 säädettiin kaupungin poliisijärjestys ja poliisikomisarius sai lisää poliisivoimia alaisuuteensa. Kaupungissa oli tämän jälkeen kaikkiaan 13 poliisia.

Sortovuosina vuosisadan vaihteessa valtio pyrki vahvistamaan poliisivoimaa. Oulun kaupunki torjui taloudellisiin syihin vedoten ehdotuksen, mutta 1904 perustettiin poliisikamari ja poliisimestarin virka. Samalla poliisien määrää lisättiin jälleen ja poliisilaitos tehtiin valtiosta riippuvaiseksi. Se oli nyt kuvernöörin käskyläinen, ja tilanne säilyi samana Suomen itsenäistymiseen saakka. Myöhemmin poliisilaitos on ollut puoliksi kunnallinen ja puoliksi valtion, kunnes vuoden 1977 jälkeen kuntien ei enää tarvinnut osallistua poliisivoimien ylläpitoon. Järjestysvaltaa jouduttiin lisäämään väestön kasvaessa vuosisadan alussa. Vuonna 1938 poliisilaitoksen henkilökuntaan kuului 60 henkeä, joista 12 rikospoliisiin. Poliisilaitos sijaitsi vuosisadan vaihteesta 1980-luvun lopulle saakka vanhassa kaupungintalossa eli nykyisessä Nuku-keskuksessa.

Sivun alkuun

Kaupungin ulkoasun muuttuminen – taloja puusta ja kivestä

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Oulun asemakaava, korttelijako, katuverkko ja puistot muotoutuivat nykyiseen muotoonsa. Vuonna 1882 tulipalo tuhosi keskustassa lähes 30 taloa, ja sen jälkeen asemakaavassa väljennettiin korttelien rakennustiheyttä. Vuonna 1907 palattiin kuitenkin nykyiseen tonttijakoon. Kaupunginosista voimakkaimmin kasvaneen Tuiran asemakaava laati vuonna 1915 Bertel Jung. Nämä asemakaavat ovat tärkeimpiä nyky-Oulun hahmottumisen kannalta.

Vuoden 1907 asemakaavassa annettiin Oulun kaduille niiden nykyiset nimet. Oritpudas sai uudeksi nimekseen Kaupunginoja, ja sen rantoja siistittiin ja uomaa ruopattiin. Rannoille raivattiin ruohokenttiä eli plaaneja, joista tulee usein käytettävä nimitys Plaanaoja. Näkyvä muutos oli lisäksi siirtyminen suomenkielisiin katukyltteihin entisten venäjän- ja ruotsinkielisten sijaan. [kuva vanhasta kyltistä jostain? Vai Jyrkin ja Oonan tekemistä kylteistä joku?] Myös puistoihin kiinnitettiin huomiota, ja esimerkiksi Appelgrenin puistosta tuli ensin vuonna 1907 Palokunnan puisto ja sittemmin Otto Karhin puisto. Kirkkotorista tuli puisto sen jälkeen, kun runoilija Franzénin patsas oli vuonna 1881 paljastettu. Myös Vapauden saariksi kutsuttuja Hupisaaria kunnostettiin kaupunkilaisten käyttöön.

Kaupunkikuva muuttui myös talojen osalta. Kun Oulun talot olivat olleet pääasiassa puisia ja matalia, rakennettiin 1880-luvulta lähtien myös joitakin uusrenessanssin ja gotiikan tyylisiä suuria kivitaloja. Säilyneistä rakennuksista Siemssenin talo (Kirkkokatu 2), vanha kaupungintalo, lääninhallitus ja Seurahuone ovat edelleen tunnusomaisia kaupungin katukuvalle. Vanhassa kaupungintalossa toimivat 1940–1980-luvuilla puhelinlaitos ja poliisilaitos, ja nykyisin talo toimii Nuku-keskuksena. Seurahuone taas on nykyisin kaupungintalo.

Nykypäivänkin oululaisille tuttuja, 1900-luvun alussa valmistuneita rakennuksia olivat mm. Tuiran synnytyssairaala (Tuirantie 1-3) ja Kolmiotalo (Torikatu 4). 1930-luvulla valmistuivat esimerkiksi Ainolan museorakennus ja nykyisin keskustan terveysasemana toimiva keskuskansakoulu. Keskustassa oli jo jonkin verran kivisiä kerrostaloja, ja esimerkiksi Valkealinnan talo valmistui vuonna 1940. Pääasiassa talot olivat kuitenkin edelleen puisia, ja kaupungin laidoille kohosi koko 1900-luvun alun ajan jatkuvasti puutaloja, joissa oli yleensä asunto monelle perheelle. Tavallisesti huoneistossa oli keittiö ja kamari, varakkaammilla perheillä kamareita oli useampia.

Voimakas väestönkasvu vaati lisää tilaa, ja alavimpien maiden kuivaaminen asumiskäyttöä varten olikin suuri työ kaupungille1800-luvun lopussa. Kaupunki laajeni myös Oulujoen pohjoispuolella, kun Tuiran ja Ala-Laanilan kaupunginosat kasvoivat Kuusamoon johtavan maantien suuntaan. Radan takana Raksilassa rakennettiin myös 1920-luvulla. Keskusta muuttui entistä kaupunkimaisemmaksi, kun katuja kivettiin. Kivetys toteutettiin 1930-luvulla, kun kaupunki järjesti pula-ajan vuoksi työttömille hätäaputöitä. Katuverkko sai myös nykyisen muotonsa mm. rautatien alittavien alikäytävien ja Uudenkadun lehmuskujan myötä.

Asuntopula oli nopean väestönkasvun vuoksi ajoittain ankara, erityisesti vuoden 1918 tapahtumien ja muiden ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien vaikeuksien myötä. Jälleenrakennus oli kuitenkin nopeaa, sillä asuntotuotantoa ja kaupunkirakenteen modernisoimista pidettiin 1920-luvulla tärkeinä. Esikuvina olivat eurooppalaiset suurkaupungit. Ensimmäinen näkyvä tulos olivat vesijohto- ja viemäriverkostojen nopea rakentaminen. Intiön vesitorni valmistui 1927 ja voimakkaan paineen ansiosta vesi voitiin sen jälkeen johtaa suoraan taloihin.

Sivun alkuun

Sodan jälkeinen jälleenrakentaminen ja sen tulokset

Jälleenrakentamisen aloittaminen oli talvi- ja jatkosodan jälkeen vaikeaa. Rakennustarpeista ja polttopuusta oli puute, kuten kaikesta muustakin. Ennen rakentamista piti myös luoda asemakaavat, joita odotellessa vallitsi rakennuskielto. Koskikeskuksen kaava valmistui kuitenkin jo 1945, sillä voimalaitoksen valmistumista ei haluttu viivyttää. Kaksi vuotta myöhemmin päästiin rakentamaan Isonkadun ja Rautatienkadun välistä hävitettyä aluetta.

Asutus oli Oulussa keskittynyt kantakaupunkiin, keskustaan ja sen lähelle, ja vasta vuonna 1952 valmistunut yleisasemakaava mahdollisti asutuksen leviämisen sen ulkopuolelle. Ensimmäisiä sodan jälkeen rakennettuja alueita olivat Peltola ja Karjasilta. Niillä rakennustyöt aloitettiin heti sodan päättymisen jälkeen. 1950-luvun alussa vuorossa olivat Toivonsaari ja keskusta, joista jälkimmäisen rakentaminen jatkui vielä pitkään. Esimerkiksi Hallituskatu oli valmis vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Sodan jälkeen rakennettiin aluksi pääasiassa puutaloja, ja luvan kivitalon rakentamiseen sai vain poikkeustapauksessa. Päähuomio oli omakotirakentamisessa, ja vasta kun olot paranivat 1950-luvulla, alkoi voimakkaampi kerros- ja rivitalojen rakentaminen. Asuntopula säilyi kuitenkin pitkään. Uusi ilmiö oli se, että uusista asuntoalueista kaikki eivät olleet perinteiseen tapaan kiinni vanhassa asutuksessa. Näitä alueita olivat esimerkiksi Alppila, Kaukovainio, Puolivälinkangas ja Nokela.

1960-luvulla keskustan rakentaminen jatkui, ja rakennuksia nousi myös Heinäpään suuntaan. Tuirassa Merikoskenkatu ja Koskitie alkoivat muotoutua nykyasuunsa. 1970-luvun rakentamista edustavat puolestaan mm. Lintula, Mustasuo, Koskenniska, Rajakylä ja Niittyaro. Seuraavan vuosikymmenen vaihteessa rakennettiin puolestaan esimerkiksi Tuirassa Valtatien varren ympäristössä, Kaijonharjussa, Maikkulassa ja Kirkkokankaalla.

Kaupungin alue kävi voimakkaan asukasluvun kasvun vuoksi liian ahtaaksi. Laajentuminen ympäristökuntien puolelle oli alkanut jo ennen sotaa, ja sodan jälkeen laajeneminen jatkui. Oulunsuu liitettiin kaupunkiin vuonna 1947 ja Kuivasjärvi, Korvensuora ja Myllyoja vuonna 1961. Pinta-alaltaan merkittävimmät alueliitokset olivat Oulujoen kunnan ja Haukiputaan kuntaan aikaisemmin kuuluneen Pateniemen liittäminen Ouluun vuonna 1965. Oulu olikin hetken aikaa pinta-alaltaan suurin kunta Suomessa.

Kun jälleenrakentamisen alkuun oli päästy, riistäytyi se asemakaavan mukaisista rajoituksista. Asemakaavan suunnitelleiden Aarne Ervin ja Otto Meurmanin visio 3–5 -kerroksisista taloista ja puistokaduista ei toteutunut. Monet keskustan kerrostaloista rakennettiin huomattavasti Ervin ja Meurmanin suunnitelmaa korkeammiksi. 1950–1960-lukujen rakennusinto jätti jäljelle varsin vähän kulttuurihistoriaa ja vanhaa oululaista katukuvaa. Vain Rantakadun varsi onnistuttiin osittain säilyttämään. Uusien lähiöalueiden rakentamisessa onnistuttiin hieman paremmin kuin esimerkiksi Hallituskadun kohdalla. Alueilla, joilla ei ollut tiivistä, vanhaa asutusta, voitiin rakentaa hieman vapaammin ja väljemmin. Yksittäisten rakennusten kohdalla on esitetty mielipiteitä laidasta laitaan, ja esimerkiksi Linnanmaalla sijaitseva yliopiston päärakennus ei useimpien mielestä edusta perinteisiä kauneusarvoja. Myös torinrannan suurten rakennusten ulkonäkö herättää edelleen keskustelua.

Rakentamisinto johtui osittain väestönkasvuennusteen virhearviosta. 1960-luvun lopussa nimittäin arvioitiin, että 1990-luvun alussa Oulussa asuisi 168 000 ihmistä. 200 000 oululaisen rajan ajateltiin ylittyvän kymmenen vuotta myöhemmin. Todellisuudessahan kaupungissa on nykyisin noin 127 000 asukasta. Koska ainaiseen asuntopulaan haluttiin helpotusta, rakennettiin puutaloalueiden tilalle suuria, neuvostoarkkitehtuuria muistuttavia kerrostalolähiöitä. Professori Meurman kritisoikin jo vuonna 1962 Oulua ”pikkukaupungin suurkaupunkikompleksista”.

Historiallisten rakennusten arvo on Oulussa tajuttu oikeastaan vasta 1990-luvulla ja suurin osa vanhasta kaupunkikuvasta ehti ennen sitä tuhoutua. Monia jäljellä olleita rakennuksia on kuitenkin onnistuttu pelastamaan ja remontoimaan uuteen käyttöön. Esimerkiksi vanhan kasarmialueen rakennusten uudelleen käyttöönottoa voidaan pitää onnistuneena, samoin kuin vastavalmistunutta Reinilän talon remonttia.

Sivun alkuun