Teollistumisen edellytykset Oulussa

Oulun vauraus oli perinteisesti peräisin puulaivoista ja tervasta. 1800-luvun lopussa puu oli edelleen kehityksen lähtökohtana niin Oulussa, kuin koko Suomessakin. Sanomalehdestä tuli länsimaissa lukutaidon ja koulutustason myötä joka kodin tietolähde, ja paperin kysyntä kasvoi voimakkaasti. Oulun metsäiset takamaat hyvine liikenneyhteyksineen tarjosivatkin nousevalle paperiteollisuudelle luontaiset edellytykset. Toppilan satama oli edelleen vilkas koko purjehduskauden ajan, ja jäänmurtaja Sisu avasi sananmukaisesti uusia mahdollisuuksia murtaessaan talvella 1939 ensimmäisen kerran laivaväylän talviseen Ouluun.

Oulun sijainnilla ja liikenneyhteyksillä muuhun Suomeen onkin aina ollut suuri merkitys kaupungin talouden kehittymisen kannalta. Kun Kainuusta saatiin suora rautatieyhteys Etelä-Suomeen 1900-luvun alussa, menetti Oulu suuren osan perinteisestä kauppa-alueestaan. Oulu-Nurmes -rataosuus valmistui 1930, jolloin yhteys itään palautui. Siihen mennessä oli autoliikenne kuitenkin jo niin yleistä, ettei junaliikenteellä ollut enää niin suurta merkitystä. Oulu oli jo historiallisesti maantieliikenteen solmukohta ja tieverkkoa oli kehitetty vähitellen. Kuitenkin vasta henkilöautoliikenteen yleistyminen 1900-luvun alussa toi todellisen tarpeen siihen. 1920-luku oli erityisesti linja-autoliikenteen räjähdysmäisen kasvun aikaa. Pokkisenväylään saatiin uusi betonisilta 1924, ja uusi linja-autoasema valmistui 1937. Lentoliikenne alkoi Oulussa 1936, ja linjaliikenne Helsinkiin käynnistyi talvisodan aattona 1939. Teleliikenneyhteyksien alku oli ollut Oulussa jo vuonna 1860 saatu lennätin, ja puhelinlaitos oli perustettu 1882. Vuonna 1913 sen toiminta uusiutui ja Oulun Puhelin Oy aloitti toimintansa. Suomen yleisradio aloitti toiminnan Oulussa vuonna 1931.

Toppilan satama oli 1920- ja 1930-luvulla edelleen vilkas. Ulkomaisista laivoista suurin osa oli saksalaisia. Oululainen laivasto ei kuitenkaan enää purjehtinut maailman merillä. Toppilan sataman ongelmana oli joen mukanaan tuoma liete, joka madalsi satamaa. Ruoppausta syväsatamaksi ei kuitenkaan suunnitelmista huolimatta saatu tehtyä. Valtakunnallisesti Oulun sataman merkitys oli pieni, sillä tavaraliikenne keskittyi Etelä-Suomen suuriin satamiin. Tuontituotteista tärkeimpiä olivat vilja ja vuodat, joita molempia tarvittiin Ouluun perustetun teollisuuden raaka-aineiksi. Selluloosatehtaiden perustamisen jälkeen myös kemianteollisuuden tuotteita tuotiin enemmän. Vientiin meni edelleen lähes yksinomaan puuta, kunnes 1930-luvun lopulta alkaen selluloosan merkitys vientituotteena alkoi kasvaa huomattavasti.

Teollisuuden kehittymiseen tarvitaan pelkistetysti sanottuna raaka-aineita, energiaa, työvoimaa ja pääomaa. Raaka-aineista Oulun seudulla on aina ollut saatavissa lähinnä puuta, joten erityisesti selluloosateollisuuden kehittymiselle oli hyvät edellytykset. Raaka-aineita oli myös elintarvike- ja rakennusteollisuudelle. Energian saatavuus oli ollut jo pitkään ongelma, mutta Merikosken voimalaitoksen valmistuminen 1940-luvun lopussa tyydytti tämän tarpeen.

Työvoimaa oli sodan jälkeen runsaasti tarjolla, ja ammatillisen koulutuksen laajentumisen myötä oululaiset työnantajat olivat erinomaisessa asemassa tässä mielessä. Esimerkiksi vuonna 1947 aloitti toimintansa Pohjois-Pohjanmaan keskusammattikoulu, ja teknillisen koulun yhteyteen perustettiin vuonna 1960 insinöörikoulutusta antamaan teknillinen opisto. Ouluun tultiin opiskelemaan ja kaupunkiin myös jäätiin, jos sopiva työpaikka löytyi. Oman lisäarvonsa tässä mielessä toi luonnollisesti Oulun yliopiston [linkki yliopiston etusivulle] perustaminen vuonna 1958.

Pääomien puute jarrutti 1950-luvulla pienten ja keskisuurten yritysten kasvua. Seuraavalla vuosikymmenellä tilanne parani kuitenkin uusien kehitysaluelakien tullessa voimaan. Niiden mukaisilla kehitysaluetuilla valtio pyrki edistämään vähän teollistuneiden alueiden uutta teollisuutta ja muita peruselinkeinoja talouden kasvun vauhdittamiseksi. Samaan aikaan kuljetuskustannukset pienenivät liikenneyhteyksien paranemisen myötä.

Sivun alkuun

Perinteinen teollisuus sodan jälkeen

Monet merkittävimmistä oululaisista teollisuusyrityksistä olivat aloittaneet toimintansa jo ennen sotaa. Esimerkiksi Oulun Konepaja [linkki sanastoon] oli saanut alkunsa jo 1870-luvulla, ja se oli vahvasti mukana myös sotakorvausteollisuudessa. Perinteitä oli myös Åströmin nahkatehtaalla, joka oli perustettu jo 1860-luvulla ja Oulun Villatehtaalla, joka aloitti vuonna 1877 kankaiden värjäämönä ja kehräämönä.

Sodan jälkeen raaka-aineista oli pula, mutta vähitellen teollisuus elpyi. Oulun Konepajan tuotteet vaihtelivat markkinoiden tarpeen mukaan, ja sotakorvaustuotteiden jälkeen valmistettiin mm. puutavarankuljettimia selluloosatehtaille. Kuten monet muutkin oululaiset raskaan teollisuuden laitokset, joutui Oulun Konepaja ajan mittaan sen tosiasian eteen, että tuotantolaitteet olivat käyneet vanhanaikaisiksi. Tehtaan toiminta loppui 1970-luvun lopussa.

Åströmin nahkatehtaan toiminta muuttui myös sodan jälkeen. Tehtaan tuotanto keskittyi armeijan tarpeiden sijaan pääasiassa kenkien valmistukseen. Kenkäteollisuus kärsi kuitenkin 1960-luvulla menekkivaikeuksista. Tehtaan tuotanto siirtyi Oulaisiin ja vuonna 1974 Weljekset Åström Osakeyhtiö ajautui konkurssiin. Samankaltainen oli Oulun Villatehtaan kohtalo. Se lopetti toimintansa vuonna 1963.

Monet oululaiset tehtaat olivat viimeisinä vuosinaan ulkomaisten tai eteläsuomalaisten yhtiöiden omistuksessa. Omistajilla ei monissa tapauksissa ollut halua investoida niihin, ja niiden toiminta lakkautettiin. Näin siitä huolimatta, että monet yrityksistä toimivat voitollisesti. Erityisesti 1980-luvun oululaisten lasten mieliin jääneitä toimintansa lopettaneita tehtaita ovat Toppilan Mallasjuomatehdas ja Merijalin makeistehdas. Kukapa ei muistaisi mainoksen laulua ”Paa-paa-paa, paa-Pastirol”! Vähintään yhtä tunnettu Tervaleijonakin on edelleen markkinoilla, mutta molemmat oululaisille tutut pastillit valmistetaan nykyisin muualla.

Sivun alkuun

Oululainen metsäteollisuus

Puu eri muodoissaan on perinteisesti ollut oululaisen vientiteollisuuden pääartikkeli. Tervasta siirryttiin 1800-luvun lopussa puutavaranvientiin, ja 1900-luvun alussa selluloosan valmistukseen. Myös perinteiset puusepäntaidot ovat työllistäneet mm. Oulun Puukaluste Oy:n ja Oulu Oy:n omistuksessa olleen puusepäntehtaan kautta. Puusta on tehty Oulussa myös mäntyöljyä ja tärpättiä, ja nykyisin Nuottasaaren satamasta lähtee maailmalle huippulaatuista paperia.

1931 aloitti Toppilassa toimintansa Toppila Oy. Se tuotti omistajansa, Dixonin perheyhtiön paperitehtaalle Englantiin sulfiittiselluloosaa. Sota pysäytti toiminnan, mutta sen jälkeen toimintaa monipuolistettiin. 1970-luvun alussa Dixonit eivät enää tarvinneet Toppila Oy:n tuotantoa ja tehdas myytiin Kajaani Oy:lle. Selluloosamarkkinoiden romahtamisen vuoksi Toppilan tehtaan kaikki 320 työntekijää irtisanottiin vuonna 1985 ja tehdas lakkautettiin. Nykyisin tehdasalue on Oulun kaupungin toimesta kunnostettu asuma-alueeksi.

Oulu Oy [linkki sanastoon] perustettiin myös 1930-luvulla. Nuottasaaren tehtaan omistajia olivat valtio Veitsiluoto Oy:n kautta, yksityisten omistama Kajaani Oy ja Suomen Pankki. Vuonna 1937 alkanut toiminta perustui alkuvaiheessa nimenomaisesti männystä tehdyn selluloosan valmistukseen. Yhtiö osti lisäksi Pateniemen  sahan. Sodan aikana toimintaa monipuolistettiin: Nuottasaareen rakennettiin tärpättiöljytehdas ja Pateniemeen puutalotehdas.

Sodan jälkeen teollisuuden toiminta vilkastui nopeasti, ja Oulu Oy oli mukana sotakorvausteollisuudessa toimittaen puutaloja Neuvostoliittoon. 1950-luvulla tehtaan toimintaa voitiin monipuolistaa laskusuhdanteesta huolimatta, ja toimintansa aloitti mm. klooritehdas. Vaikeita kausia oli myöhemminkin ja tuotannon määrää piti välillä rajoittaa suhdanteiden mukaan. Työntekijöiden määrä väheni myös rationalisoinnin ja automaation kehityksen mukana.

1980-luvun puolivälissä Oulu Oy:n toiminta oli lamaannuksissa taloudellisesti ja omistajien erimielisyyksien vuoksi. Helmikuussa 1986 Kajaani Oy myi osuutensa yrityksestä Veitsiluodolle. Oulu Oy:n itsenäinen toiminta lakkasi ja siitä tuli Veitsiluoto Oy:n tytäryhtiö. Pateniemen sahan toiminta loppui vuosikymmenen lopulla. Omistusjärjestelyiden jälkeen tehtaan toimintaa kehitettiin modernimpaan suuntaan. Mm. Euroopan suurimpiin kuuluva paperikone tuottaa Nuottasaaressa vientiin mm. hienopaperia. Nykyinen omistaja on Stora Enso Oyj, ja tehdas on yksi Oulun suurimmista työllistäjistä.

Sivun alkuun

Modernin Oulun teollisuus

Sodan jälkeisen Oulun kehityksen kannalta tärkeä oli valtion päätös sijoittaa Ouluun Typpi Oy:n lannoitetehdas. Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1952. Tehtaalla tammikuussa 1963 tapahtunut räjähdys on yhä monen oululaisen muistissa. Sen aiheuttamaa lyhyttä tuotantokatkosta lukuun ottamatta toiminta on jatkunut tähän päivään saakka. Typpi Oy fuusioitiin vuonna 1971 valtion omistamaan Rikkihappo Oy:öön ja koko yhtiön nimeksi tuli Kemira Oy. Lannoitetuotanto loppui huonon kysynnän myötä, mutta tehdas tuottaa ja tutkii nykyisin noin 350 työntekijän voimin muita kemianteollisuuden tuotteita.

Oulun yliopistoon perustettiin vuonna 1960 lääketieteellinen tiedekunta. Se antoi hyvät edellytykset myös lääketeollisuuden toiminnalle, ja ensimmäiset lääkevalmistaja Medipolarin tuotteet olivat markkinoilla jo syksyllä 1962. Yritys fuusioitui vuonna 1979 suurimpaan omistajaansa Farmos Oy:öön ja on nykyisin osa Orion-yhtymää. Tunnetuin Medipolarin kehittämä tuote on Burana.

Oulussa alettiin 1960-luvun alussa valmistaa kaapeleita eri tarkoituksiin kahden yhtiön voimin. Pohjolan Kaapeli Oy siirtyi jo vuonna 1967 omistajansa Suomen Kaapelitehdas Oy:n mukana Nokian omistukseen. Sitä hieman aiemmin perustettu Kaapeliteollisuus Oy – aiemmin Vilmin Kaapeli – kehittyi 1980-luvulle asti voimakkaasti. Sitten sekin siirtyi Nokian omistukseen, ja yhtiön toiminta lakkautettiin.

Yliopistoon vuonna 1965 perustettu sähkötekniikan osasto kiinnitti erityistä huomiota elektroniikka-alan koulutukseen, ja pyrki edistämään alan teollisuuden kehittymistä Pohjois-Suomessa. Nokia alkoi 1980-luvun alussa painottaa toimintaansa Oulussa elektroniikkateollisuuden tuotantoon ja tutkimukseen, erityisesti tietoliikennetekniikkaan. Yhtenä perusteena painopisteen valinnalle oli se, että kaupungissa oli tarjolla koulutettua työvoimaa. Nykyisin Nokia tarjoaa Oulussa työpaikan yli 4 000 työntekijälle.

Oulusta alettiin jo 1970-luvulla kehittää ”Pohjolan Piilaaksoa”. Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus sijoitti vuonna 1974 elektroniikan ja tietokonetekniikan laboratorionsa Ouluun. Lisäksi yhteistyössä toimivat yliopisto, Oulun kaupunki, Kehitysaluerahasto ja yritykset. Vuonna 1982 perustettiin Oulun Teknologiakylä Oy, jolle rakennettiin myöhemmin tilat yliopiston viereen Linnanmaalle. Kylässä työskenteli 1990-luvun lopussa yhteensä yli 2000 työntekijää.

1980-luvun lopussa yliopiston, VTT:n laboratorioiden ja Teknologiakylän muodostamaa kokonaisuutta alettiin nimittää Teknopolis Ouluksi. Nykyinen Technopolis sai 1990-luvun alussa rinnalleen lääketieteelliseen osaamiseen ja biotekniikkaan erikoistuneiden yritysten muodostaman Medipolis Oy:n. Sen omistajia ovat Oulun kaupunki, Oulun Teknologiakylä ja Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri.

Oulusta ja Oulun seudusta tuli – pitkälti Nokian vetämänä – kansainvälisesti katsottuna merkittävä korkeaa osaamista vaativan teknologian keskus. Oululainen teknologiamyönteinen ilmapiiri on säteillyt myös muihin Oulun seudun kuntiin. Monet alun perin Nokian alihankkijoina toimineet yritykset ovat kehittäneet omia tuotteitaan, jotka ovat kilpailukykyisiä maailmanlaajuisestikin. Yritysten toiminta ei enää ole entiseen tapaan vahvasti sidoksissa Nokiaan, vaan sillä on yleensä laajempi pohja. Tervaporvarien Oulu on saanut uudet miljonäärinsä, joiden toivotaan sijoittavan pääomiaan paikalliseen talouteen ja kulttuuriin.

 Sivun alkuun

Oululaiset työssä

Sodan jälkeen jälleenrakentaminen ja sotakorvausteollisuus tarjosivat runsaasti työpaikkoja. Erityisesti Oulun Konepaja oli Oulun alueella tärkeä osa sotakorvausteollisuutta koneiden, pumppujen ja säiliöiden valmistajana. Oulu Oy taas valmisti Neuvostoliittoon vietäväksi puutaloja. Myös paperi- ja kemianteollisuudesta tuli merkittäviä oululaisten työllistäjiä. 1970-luvulta 1990-luvulle tultaessa teollisuuden ja rakentamisen tarjoamat työpaikat vähenivät ja palvelualojen osuus kasvoi voimakkaasti. Nykyisin alle 25 prosenttia oululaisista on teollisuuden tai rakennusalan palveluksessa. Kauppa, liikenne ja palvelut työllistävät yli 70 prosenttia työssäkäyvistä. Palveluiden osuutta nostavat terveydenhuollon, koulutuksen ja sosiaalialan työpaikat. Yksityisellä puolella työpaikkoja on tarjonnut mm. hotelli- ja ravintola-ala.

Oulun kaupunki on 9 500 työntekijällään ylivoimaisesti suurin oululaisten työllistäjistä. Maailmalla tunnetuin oululainen työnantaja on Nokia. Myös Oulun yliopistosairaalassa ja yliopistolla työskentelee tuhansia oululaisia, ja runsaasti työpaikkoja tarjoavat lisäksi esimerkiksi Arina Yhtymä ja Stora Enso. Pohjan Prikaatin ja Oulun varuskunnan lakkauttamisen jälkeen aikaisemmin merkittävän Puolustusvoimien työllistämisosuus laski tuhannesta henkilöstä muutamaan sataan.

Uuden teknologian tarjoamat työpaikat ovat olleet merkittävä osa teollisuuden rakennemuutoksessa oululaisesta näkökulmasta. Niistä huolimatta työttömyys on pysynyt korkeana. Parikymmentä vuotta teknologiakaupungiksi julistautumisen jälkeen on huomattu, että huipputeknologian osaamisen vaikutus ei ole kaikkien ulottuvilla. Tämä johtuu pitkälle siitä, että korkean teknologian piirissä syntyneet työpaikat ovat pääasiassa koulutusta vaativia.

Korkeaan työttömyysasteeseen on osasyynä myös jatkuva muuttovirta. Suuren kaupungin työ- ja koulutusmahdollisuudet houkuttelevat kaupunkiin nuoria, joista kaikki eivät kuitenkaan saa heti opiskelupaikkaa tai sijoitu työelämään. Toisaalta yhä suurempi osa Oulussa työssäkäyvistä asuu ympäristökunnissa, kun työelämän ulkopuolella olevia taas asuu suhteellisen paljon kaupungin alueella. Oulun työpaikkaomavaraisuus olikin esimerkiksi vuonna 2002 noin 120 prosenttia. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupungissa on itse asiassa enemmän työpaikkoja kuin työntekijöitä.

Sivun alkuun