Etusivu Aikojen alku 1600-luku 1700-luku 1800-luku 1900-luku Lue lisää
 Aikamatka Oulu   1700-luku ja kirkko Oulussa
Kirkko 1600-luvulla
1700-luku ja kirkko
1800-luvun seurakunnat
Seurakuntaelämää 1900-l.
Seurakunnat 1950-2004
Ortodoksinen hiippakunta
 

 

 

 

Sisältö
Kirkko isonvihan keskellä

Paluu rauhaan ja kirkon korjaaminen
Pietististen hurmahenkien esiinmarssi
Kirkkokuria ja rippikoulua
Sofia Magdalenan kirkko
 

Kirkko isonvihan keskellä

Ison vihan aikana säätyläiset ja oppineet pakenivat Ruotsiin. Venäläiset valtasivat Oulun vuonna 1714 ja kaupunkia ryöstettiin, Oulun linna poltettiin ja siltoja tuhottiin. Kaupunki ja kirkko olivat rappiotilassa. Seurakuntalaistensa luona pysyneiden pappien olot olivat kehnot. Oulussa oli kuitenkin ns.”koulupappeja”, jotka koettivat tehdä kaiken hävityksen keskellä seurakuntatyötä ja pitää koulua. Esimerkiksi rohkea Georg Rajalin kulki avojaloin palvelemassa seurakuntalaisiaan ruokanaan vain pettuleipää.

Zacharias Lithovius, Oulun kirkkoherra kuvasi vuonna 1718 levotonta aikaa seuraavasti: Sota suuri sammucohon, Pahat päivät paetcohon, Rauetcohon rajuilmat, Muuttukohon murhem mustat, Surkeuden siirtycöcön Auringon astu cohon Vaivatulta virvoittaman Levottomij lohduttaman.

Sivun alkuun

Paluu rauhaan ja kirkon korjaaminen

Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721. Kaupungin kirkko oli sodan jäljiltä karu, harmaa ja vihollisten ryöstämä. Penkit oli rikottu, kirkonkelloja ja -kalleuksia ei enää ollut. Oululaiset anoivatkin kirkolleen valtiolta avustusta, ”jotakin metallinkappaletta” kelloa varten, mutta rahaa ei saatu. Rauhan tultua anomus uusittiin. Vastaus oli ensiksi tyly: porvariston oli tultava toimeen omillaan. Oulun kirkko sai kuitenkin jonkin verran tukea valtakunnallisista kolehdeista. Valtio ei auttanut, mutta porvaristo halusi kirkon kuntoon. Niinpä Oulun kauppiaat uudistivat koko kirkon. Peräti 39 lasiruutua asetettiin paikalleen, minkä lisäksi kirkkoon hankittiin kalleuksia.

Joulujumalanpalvelus 1723 oli juhlava. Kirkkoa valaisivat useat uudet kynttiläkruunut, lampetit ja alttarin viisihaarainen kynttelikkö. Kolehti kerättiin neiti Pilkarin lahjoittamalla punasilkkisellä, koruompeleisella, hopeatiulla varustetulla haavilla. Saarnatuoliin oli lahjoitettu kiinnitettäväksi tuntilasi. Kauppiaat lahjoittivat myös pienen kirkonkellon, ja vuonna 1729 hankittiin isompi kello ja samalla tapuliin tuntikello. Tarkoituksena oli korjata vanha kellotapuli, joka oli sortunut eräänä myrskyisenä perjantaiyönä. Korjauksen sijaan tapuli kuitenkin purettiin ja purjehtijoiden merimerkkinä toimi sen sijaan kirkon torni.

Seurakuntalaiset kokivat vielä kirkon korjaamisen jälkeenkin puutteena sen, ettei kirkossa ollut urkuja. 14-riviset urut saatiinkin vuonna 1725. Lisäksi sisustusta korjailtiin jatkuvasti. Kirkkoon oli hieman aiemmin palkattu myös kirkonvartija, jonka tehtävänä oli mm. sytyttää kynttilät, kaivaa haudat ja hoitaa järjestysmiehen tehtävät. 1733 kirkonvartijalle teetätettiin ruskea virkapuku, johon kuului pitkä takki. Lukkarina toimivat koko 1700-luvun Blomit, sukupolvesta toiseen. Lukkarin tehtävänä oli mm. lasten opetus. Oulun seurakunnalla oli myös vakituinen, palkattu urkujen polkija.

Sivun alkuun

Pietististen hurmahenkien esiinmarssi

Eri puolilla Suomea syntyi 1720-luvulta lähtien hurmahenkisiä pietistisiä liikkeitä. Oulussa Zacharias Lithovius valittiin kirkkoherraksi vuonna 1722 juuri siksi, että hän pystyi vastustamaan pietistejä. Myös kuningaskunnan ylin taho vastusti heitä, ja valtion vuonna 1726 antama konventikkeliplakaatti kielsi maallikkojohtoisten hengellisten tilaisuuksien eli seurojen pitämisen.

1730-luvulla heränneet alkoivat suhtautua kirkkoon kriittisesti ja jäivät pois jumalanpalveluksista ja ehtoolliselta. Oulun papeista lausuttiin halventavia kommentteja, heitä sanottiin mm. palkkapapeiksi. Muut oululaiset nimittivät heränneitä tekopyhiksi. Elsa Holmsten on yksi oululaisen herätysliikkeen hahmoista. Vuosina 1734–1735 julkaistiin neljä hänen kirjoittamaansa hengellistä laulua, joista yksi on nykyisen virsikirjan virsi 307.

Kaiken kaikkiaan uskonto muuttuu 1700-luvun aikana entistä omakohtaisemmaksi. Osittain tämä oli pietististen liikkeiden vaikutusta. Oma osansa oli myös sillä, että ihmisten lukutaito parani 1700-luvun lopussa ja yhä useammalla ihmisellä oli mahdollisuus tutustua uskonnolliseen kirjallisuuteen itse. Pietismikin tuli vähitellen hyväksytyksi, ja Oulussa valittiin vuonna 1757 kirkkoherraksi pietistishenkinen Johan Wegelius.

Sivun alkuun

Kirkkokuria ja rippikoulua

1733 kirkko sai lehterit ja samana vuonna vahvistettiin uusi penkkijärjestys. Penkkijärjestys oli tarpeen. Brita Sigridin tytär Eskonsipo oli nimittäin istuutunut 1733 uusia vaatteita näyttääkseen kirkon parhaimmalle paikalle, raatiherranrouva Freseä vastapäätä, vaikka hänen oikea paikkansa olisi ollut lehterin tienoilla. Väärässä paikassa istuja tuomittiin jalkapuuhun. Penkkipaikoista oli riitoja pappienkin kesken, mm. Anders Cajanus ja Johan Snellman kiistelivät paikastaan papinpenkissä. He joutuivat istumaan sivummalla kuorissa, vaikka heidän mielestään oikea paikka olisi ollut papin penkissä.

1720 – 1730-luvuilta löytyy useita mainintoja kirkkohäiriöistä. Kerrotaan muun muassa, että Mikko Kauppila ja Johan Hägg tappelivat koko jumalanpalveluksen ajan. Vuonna 1737 Karin Trumbel taas alkoi huutaa omiaan jumalanpalveluksen aikana. Kun kirkonvartija tuli häntä hakemaan, nainen sukelsi saarnatuolin alle piiloon ja lauloi sieltä Herra olkoon teidän kansanne saaden koko liturgian sekaisin.

Nuoria moitittiin, koska he eivät käyneet kirkossa, vaan kokoontuivat kaduilla ja harjoittivat kurittomuutta. Heille suunnattu rippikoulu alkoi 1730-luvulla kehittyä eräänlaiseksi kirkollisen kansanopetuksen ylemmäksi asteeksi, jonne pääsyn ehtona oli lukutaito ja kristinopin taito. Oulun kappalaiset Nils Pernerus ja Erik Munselius ehdottivatkin 1740-luvulla rippikoulun aloittamista. Seuraavalle vuosikymmenelle mennessä rippikoulu oli Oulussa jo vakiintunut käytäntö.

Sivun alkuun
 

Sofia Magdalenan kirkko

Oulussa alettiin 1750- ja 1760-luvuilla haaveilla uudesta kirkosta. Kirkko oli maaherran mielestä niin huono, että siellä ”tuuli vonkui ja sen nurkat rytisivät niin voimakkaasti, että koko ajan sai olla peloissaan hengestään”.

Tulisiko uudesta kirkosta puu- vai kivikirkko? Mistä saataisiin rahaa? Rahaa ajateltiin kerättävän valtakunnallisilla kolehdeilla ja arpajaisiakin ehdotettiin. Seurakunta anoi 1760-luvulla kivikirkkoa varten kolmen hopeaäyrin avustusta jokaiselta ruokakunnalta koko valtakunnassa. Anomusta ei kuitenkaan hyväksytty. Muhoslaiset halusivat ja pääsivätkin irti kirkon rakentamisesta. Oulun merimiehet taas olivat tyytymättömiä, koska heidät määrättiin työvelvollisiksi kirkon rakentamisessa.

Viimein vuonna 1771 päästiin uuden kirkon rakennustyöt aloittamaan. 1776 kirkko valmistui muuraustöiden osalta, sisustus ja viimeistelytyöt jatkuivat vielä useita vuosia. Kirkko sai nimen Sofia Magdalenan kirkko, Ruotsin kuninkaan Kustaa III puolison mukaan. Ensimmäinen jumalanpalvelus uudessa, vielä keskeneräisessä kivikirkossa pidettiin joulupäivänä 1777. Kirkko oli oululaisten ylpeys, olihan se Turun tuomiokirkon jälkeen maan toiseksi suurin kirkko. .

Ulkoseinät olivat vaaleankeltaiset ja kirkon kivijalka oli koristeltu punaisin reunuksin. Paanukatto oli punainen ja sen räystästä vasten oli asetettu tikapuut, joilla kaupungin nuoriso huvitteli ja harrasti voimistelua. Piispalla oli kirkossa oma penkki ja maaherran penkki oli päällystetty punaisella veralla. Vanhan tavan mukaan kirkon oven edessä oli punaiseksi maalattu jalkapuu.

 

Sivun alkuun