Etusivu Aikojen alku 1600-luku 1700-luku 1800-luku 1900-luku Lue lisää
 Aikamatka Oulu   1800-luku ja Oulun seurakunnat
Kirkko 1600-luvulla
1700-luku ja kirkko
1800-luvun seurakunnat
Seurakuntaelämää 1900-l.
Seurakunnat 1950-2004
Ortodoksinen hiippakunta
 

 

 

 

Sisältö
Oulun seurakuntahallinto

Viranhaltijat
Kirkon raunioituminen kaupungin palossa - uuden kirkon rakentaminen
Kirkon toiminta
Elämän suuria juhlia, kirkkokuria ja kansanopetusta
 

Oulun seurakuntahallinto

Oulun seurakuntaan kuului 1800-luvun alussa kaupunkiseurakunta ja varsinainen maaseurakunta. Maaseurakunnasta tuli myöhemmin Oulujoen seurakunta. Oulunsalosta muodostettiin vuonna 1803 oma kappeliseurakuntansa.

Oulun seurakunta kuului Turun hiippakuntaan vuoteen 1850-saakka, jolloin se siirtyi osaksi Kuopion hiippakuntaa. Hallinnollisesti ja toiminnallisesti tärkeän piispantarkastuksen suoritti Turun arkkipiispa E. G. Melartin vuonna 1836. Rovastintarkastukset olivat 1800-luvulla kirkollisen keskushallinnon tärkein muoto. Oulussa niitä kuitenkin tehtiin harvemmin, koska kirkkoherra Henrik Wegelius toimi itse rovastina vuosina 1857 – 1873.

Kirkonkokouksia pidettiin 1800-luvun alkupuolella yleensä kahdesti vuodessa, kirkkolain vaatima määrä. 1820-luvulta lähtien pidettiin erillisiä kaupunkiseurakunnan kirkonkokouksia. Kokouksiin saivat osallistua kaikki veroa maksavat seurakuntalaiset. Niiden suosio kuitenkin hiipui ja 1850-luvulla lehti-ilmoittelu lisääntyi, jotta kokouskutsu tavoittaisi myös ne, jotka eivät jääneet jumalanpalvelusten jälkeen kuuntelemaan kuulutuksia. Tämä ei kuitenkaan lisännyt osallistujamääriä.

Vuodesta 1856 lähtien kirkonkokousten toiminnan tilalle valittiin edustajisto, johon kuului kolme jäsentä kustakin kaupungin säädystä. Edustajisto sai ratkaista kaikki asiat lukuun ottamatta papin- ja lukkarinvaaleja. Oulu oli edelläkävijä – Helsinki seurasi Oulun esimerkkiä perustamalla edustajiston muutamia vuosia myöhemmin. Uutta kirkollista hallintoa oli myös se, että ruotsinkielen käyttö Oulun seurakunnan pöytäkirjoissa päättyi 1866.

Sivun alkuun

Viranhaltijat

Oulun kirkkoherrana toimivat 1800-luvulla mm. Henrik Wegelius (1809–1839), Karl Mammert Ståhle (1843–1854), Karl Robert Heikel (1854–1856) ja Gustaf Erik Fågelholm (1856–1873). 1820-luvulla perustettiin maaseurakunnalle oma kappalaisen virka ja Oulun lääninvankilalle ja sairaalalle saarnaajan virat. Vankilasaarnaaja luettiin kuitenkin Oulun papistoon.

Oulun kaupungin palon jälkeen - ja samalla urkujen palon jälkeen - yhdistettiin joksikin aikaa urkurin ja lukkarin paikka. Lukkarin virka päätettiin perustaa uudelleen 1856. Vuonna 1810 kellonsoitto oli erotettu kirkonvartijan tehtävistä ja sen sijaan tämä velvoitettiin antamaan lapsille alkeisopetusta. Oulussa opetustehtävä korostui aikana, jolloin seurakunnassa ei ollut erillistä lukkaria. Tästä johtuu myös lisänimitys pikkulukkari. Lisäksi Oulun kirkossa toimi kaksi kellonsoittajaa ja sivutoimiset urkujenpolkijat eli ”urkutrampparit”.

Kirkon viranhaltijoiden palkka perustui vielä 1800-luvullakin osittain seurakuntalaisten luovuttamiin kymmenyksiin. Niinpä esimerkiksi 1800-luvun puolivälissä viljasaatavat muodostivat lähes puolet kirkkoherran tuloista, lohikymmenykset ja pääsiäisrahat kumpikin neljänneksen. Alempien viranhaltijoiden palkka oli kehno. Kappalaisenpalkat kuuluivatkin 1800-luvun alkupuolella maan alimpaan viidennekseen, mutta nousivat keskitasolle 1830-luvun alussa.

Sivun alkuun

Kirkon raunioituminen kaupungin palossa – uuden kirkon rakentaminen

Kaupungin palo hävitti kirkon ja sen sisustuksen 23.5. 1822. Hävitys oli täydellinen, sillä vain kirkon raunioituneet kiviseinät jäivät pystyyn. Irtaimistoa saatiin kuitenkin pelastettua, sillä kellonsoittajat ryntäsivät heti kellotapuliin soittamaan hätäkelloja. Paikalle rientäneet kirkonvartija ja lukkari ehtivät irrottaa ja viedä turvaan jopa kynttiläkruunut. Kaikki vähänkin arvokas irtaimisto saatiin turvaan kelloja lukuun ottamatta.

Kirkonisäntä Wallin keräsi syksyllä 1822 kellotapulin raunioista talteen metallin, joka oli jäänyt jäljelle vanhoista kelloista. Se käytettiin uuteen kelloon, joka teetätettiin Tukholmassa. Tämä seurakunnan hankkima kello on yhä käytössä. Palon jälkeisinä vuosina seurakunta sai uutta irtaimistoa myös lahjoituksena seurakuntalaisilta, ja perinne jatkui myöhemminkin 1800-luvulla.

Kivikirkon edustalle rakennettiin palon jälkeen väliaikainen puukirkko ja kellotapuli. Se oli huomattavasti kivikirkkoa pienempi ja valmistui jo 1822. Vuodesta 1825 lähtien saatiin avustusvaroja ja urakoitsijat sitoutuivat korjaamaan kirkon entiset kiviseinät ja rakentamaan niiden varaan uudet kattorakennelmat. Monien vaiheiden jälkeen kirkko vihittiin uudelleen käyttöön syksyllä 1833. Uusi kirkko vakuutettiin heti sen valmistuttua. Kirkon tornin rakentaminen viivästyi, kunnes se päätettiin teettää urakalla vuonna 1841. Oulun kaupunki päätti kustantaa tornikellon, joten se ei aiheuttanut mitään kuluja seurakunnalle. Kaupunki on myöhemminkin huolehtinut sen kunnossapidosta.

Uudet ruumisvaunut teetätettiin 1828. Ne ovat yhä tallella, mutta huonokuntoisina. Toukokuun alussa 1856 kaupungin porvarit käynnistivät keräyksen uuden alttaritaulun hankkimiseksi ja vuonna 1859 valmistui hovimaalaaja Rob. Wilh. Ekmanin maalaama ”Kristuksen kirkastaminen”. Vuodesta 1863 lähtien suunniteltiin lämmityslaitteen hankkimista, koska kirkko oli talvisin kylmyytensä takia terveydelle suorastaan vaarallinen. Lämmitys saatiin kuitenkin vasta vuosisadan lopulla.

Kirkon vanhat urut kaipasivat jo 1810-luvulla kunnostusta. Esimerkiksi jalkio oli turmeltunut, kun kaupungin nuoriso oli ottanut tavaksi kävellä sen päällä. Palon jälkeen oltiin pitkään ilman urkuja, kunnes vuonna 1841 uudet urut olivat valmiit.

Sivun alkuun

Kirkon toiminta

Jumalanpalveluskäytäntö uudistui 1800-luvulla. Sunnuntaisin pidettiin sekä suomenkielinen, että ruotsinkielinen jumalanpalvelus, joiden aikatauluja vaihdeltiin välillä. Suomenkielisissä jumalanpalveluksissa oli ehtoollinen yleensä joka pyhä, ruotsinkielisessä joka viides sunnuntai. Ehtoolliselle aikovien piti kirjoittautua sakastissa lauantaina, minkä jälkeen pidettiin rippisaarna. Suomenkielisessä jumalanpalveluksessa miehet ja naiset kävivät erikseen ehtoollisella, mutta ruotsinkielisissä vähäisen väkimäärän vuoksi perhekunnittain.

Jumalanpalvelusaikojen muutos vuonna 1848 vähensi merkittävästi kirkossa käyntiä. Maaseurakuntalaisten oli vaikea ehtiä kirkkoon klo kahdeksaksi, ja kaupunkilaiset taas olivat haluttomia nousemaan niin aikaisin ylös. Kirkkoherra Fogelholmin mukaan vain jotkut naiset kävivät kirkossa ahkerasti, muut satunnaisesti. Oululaiset eivät kuitenkaan olleet erityisen epäuskonnollisia, sillä tilanne oli tuohon aikaan sama myös muualla Suomessa. 1860-luvulla kirkossa käynti Oulussa lisääntyi herätysliikkeiden vaikutuksesta. Järjestyshäiriöt kirkossa vähenivät 1800-luvulla, kun jumalanpalveluksessa käynti muuttui luonteeltaan vapaaehtoiseksi. Kirkossa käyntiin suhtauduttiinkin sitten entistä vakavammin.

Vakituista penkkijärjestystä ei enää ollut, vain naisten ja miesten penkit. Kirkkoon tulemiseen ja sieltä lähtemiseen liittyi ongelmia. Osa ihmisistä tuli kunnon paikat saadakseen kirkkoon ennen kuin edellinen toimitus oli loppunut ja vastaavasti osa poistui heti ehtoollisen jälkeen. Tähän aikaisin poistumiseen syyllistyivät erityisesti naiset. He joutuivatkin tämän vuoksi puhutteluun piispantarkastuksessa vuonna 1871. Naisten puolustus oli kiire kotiaskareisiin, mutta piispan mielestä selitys ei ollut pätevä ja naiset saivat varoituksen.

Herätysliikkeet elvyttivät seurakuntaelämää 1800-luvun jälkipuoliskolla. Uskonnollisen kirjallisuuden levikki kasvoi huomattavasti 1800-luvulla ja herätysliikkeet saivat Oulussakin vähitellen jalansijaa. Paavo Ruotsalainen kävi saarnamatkalla Oulussa useita kertoja 1830- ja 1840-luvuilla ja herännäisyys sai jonkin verran kannattajia. Evankelinen ystäväpiiri syntyy 1850-luvulla ja lestadiolaisuus tuli kaupunkiin 1860-luvulla. Lestadiolainen toiminta vakiintui nopeasti, ja Juha Koistinen oli Oulun ensimmäinen lestadiolainen saarnaaja. 1860-luvulta alkaen Oulussa oli myös monien muiden liikkeiden saarnaajien pitämiä hartaustilaisuuksia. Ne kiinnostivat lähinnä ”kaupungin frouvia”.

Sivun alkuun

Elämän suuria juhlia, kirkkokuria ja kansanopetusta

1800-luvulla suurin osa hääpareista vihittiin aikaisempaan tapaan kotona. Häät järjestettiin useimmiten loka-marraskuussa tai maalis-huhtikuussa. Kesällä häitä oli vähän, koska se oli parasta työaikaa. Myös kasteet tapahtuivat valtaosin kodeissa. Vuosisadan alussa kastettiin Oulussa keskimäärin 160 lasta vuodessa, 1860-luvulla jo 270. Kummeiksi pyydettiin kaksi avioparia ja kaksi naimatonta henkilöä. Porvarien hautaukset olivat edelleen lähes koko kaupungin seuraama juhla. Kuolinkellot soitettiin yhdeksälle vainajalle kymmenestä.

Kirkkokuri muuttui vähitellen joustavammaksi 1800-luvulla. Kun 1700-luvulla esimerkiksi vielä sakotettiin ennenaikaisesta yhdyselämästä, alettiin asiaa yhä useammin katsoa läpi sormien, mikäli pari avioitui. Siveellisyysrikkomuksista sakottaminen päättyi 1840-luvulla, eikä häpeärangaistuksia määrätty enää 1800-luvulla. Julkista ripittäytymistä vaadittiin harvoin, mutta törkeisiin varkauksiin tai murhiin syyllistyneet joutuivat sen suorittamaan. Useimmat salavuoteuteen ja ennenaikaiseen yhdyselämään syyllistyneet joutuivat suorittamaan salaripin. Kaiken kaikkiaan kirkon piirissä sielunhoito alettiin vähitellen nähdä tärkeämmäksi tehtäväksi kuin kurinpito.

Kirkko kontrolloi edelleen oppimista ja opetti niitä, jotka eivät muuten oppineet. Kirkonvartija velvoitettiinkin 1818 antamaan lastenopetusta. Perinteinen lukkarinkoulu muuttui 1800-luvulla rippikouluun valmistavaksi opetukseksi. Kinkereitä järjestettiin keväällä ja syksyllä neljässä kinkeripiirissä sekä maaseurakunnassa että kaupungissa. Kinkereillä kuulusteltiin seurakuntalaisten lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta. Kaupungissa kinkereille osallistuivat lapset ja nuoret, maaseurakunnassa myös aikuiset. Kansakoulun perustamisen (1874) jälkeen kinkerit loppuivat kaupunkiseurakunnasta.

Vuodesta 1859 alkaen kirkko antoi opetusta kiertokoulussa. Se toimi jokaisessa maaseurakunnan kinkerikunnassa 4 viikkoa keväällä ja lyhyemmän ajan syksyllä. Pyhäkoulutoiminta käynnistyi 1860- luvun alussa. Rippikoulu kesti noin viikon ja sitä seurasi välittömästi konfirmaatio. Se oli nykyiseen tapaan edellytys ehtoolliselle pääsyyn ja avioliittoon.

 

Sivun alkuun