Sisältö
Oulun seurakuntahallinto
Viranhaltijat
Kirkon raunioituminen kaupungin
palossa - uuden kirkon rakentaminen
Kirkon toiminta
Elämän suuria juhlia,
kirkkokuria ja kansanopetusta
Oulun seurakuntahallinto
Oulun seurakuntaan kuului 1800-luvun alussa kaupunkiseurakunta ja
varsinainen maaseurakunta. Maaseurakunnasta tuli myöhemmin Oulujoen
seurakunta. Oulunsalosta muodostettiin vuonna 1803 oma
kappeliseurakuntansa.
Oulun seurakunta kuului Turun hiippakuntaan vuoteen 1850-saakka,
jolloin se siirtyi osaksi Kuopion hiippakuntaa. Hallinnollisesti ja
toiminnallisesti tärkeän piispantarkastuksen suoritti Turun
arkkipiispa E. G. Melartin vuonna 1836. Rovastintarkastukset olivat
1800-luvulla kirkollisen keskushallinnon tärkein muoto. Oulussa
niitä kuitenkin tehtiin harvemmin, koska kirkkoherra Henrik Wegelius
toimi itse rovastina vuosina 1857 – 1873.
Kirkonkokouksia pidettiin 1800-luvun alkupuolella yleensä
kahdesti vuodessa, kirkkolain vaatima määrä. 1820-luvulta lähtien
pidettiin erillisiä kaupunkiseurakunnan kirkonkokouksia. Kokouksiin
saivat osallistua kaikki veroa maksavat seurakuntalaiset. Niiden
suosio kuitenkin hiipui ja 1850-luvulla lehti-ilmoittelu lisääntyi,
jotta kokouskutsu tavoittaisi myös ne, jotka eivät jääneet
jumalanpalvelusten jälkeen kuuntelemaan kuulutuksia. Tämä ei
kuitenkaan lisännyt osallistujamääriä.
Vuodesta 1856 lähtien kirkonkokousten toiminnan tilalle valittiin
edustajisto, johon kuului kolme jäsentä kustakin kaupungin säädystä.
Edustajisto sai ratkaista kaikki asiat lukuun ottamatta papin- ja
lukkarinvaaleja. Oulu oli edelläkävijä – Helsinki seurasi Oulun
esimerkkiä perustamalla edustajiston muutamia vuosia myöhemmin.
Uutta kirkollista hallintoa oli myös se, että ruotsinkielen käyttö
Oulun seurakunnan pöytäkirjoissa päättyi 1866.
Sivun alkuun
Viranhaltijat
Oulun kirkkoherrana toimivat 1800-luvulla mm. Henrik Wegelius
(1809–1839), Karl Mammert Ståhle (1843–1854), Karl Robert Heikel
(1854–1856) ja Gustaf Erik Fågelholm (1856–1873). 1820-luvulla
perustettiin maaseurakunnalle oma kappalaisen virka ja Oulun
lääninvankilalle ja sairaalalle saarnaajan virat. Vankilasaarnaaja
luettiin kuitenkin Oulun papistoon.
Oulun kaupungin palon jälkeen - ja samalla urkujen palon jälkeen
- yhdistettiin joksikin aikaa urkurin ja lukkarin paikka. Lukkarin
virka päätettiin perustaa uudelleen 1856. Vuonna 1810 kellonsoitto
oli erotettu kirkonvartijan tehtävistä ja sen sijaan tämä
velvoitettiin antamaan lapsille alkeisopetusta. Oulussa
opetustehtävä korostui aikana, jolloin seurakunnassa ei ollut
erillistä lukkaria. Tästä johtuu myös lisänimitys pikkulukkari.
Lisäksi Oulun kirkossa toimi kaksi kellonsoittajaa ja sivutoimiset
urkujenpolkijat eli ”urkutrampparit”.
Kirkon viranhaltijoiden palkka perustui vielä 1800-luvullakin
osittain seurakuntalaisten luovuttamiin kymmenyksiin. Niinpä
esimerkiksi 1800-luvun puolivälissä viljasaatavat muodostivat lähes
puolet kirkkoherran tuloista, lohikymmenykset ja pääsiäisrahat
kumpikin neljänneksen. Alempien viranhaltijoiden palkka oli kehno.
Kappalaisenpalkat kuuluivatkin 1800-luvun alkupuolella maan alimpaan
viidennekseen, mutta nousivat keskitasolle 1830-luvun alussa.
Sivun alkuun
Kirkon raunioituminen kaupungin palossa –
uuden kirkon rakentaminen
Kaupungin palo hävitti kirkon ja sen sisustuksen 23.5. 1822.
Hävitys oli täydellinen, sillä vain kirkon raunioituneet kiviseinät
jäivät pystyyn. Irtaimistoa saatiin kuitenkin pelastettua, sillä
kellonsoittajat ryntäsivät heti kellotapuliin soittamaan
hätäkelloja. Paikalle rientäneet kirkonvartija ja lukkari ehtivät
irrottaa ja viedä turvaan jopa kynttiläkruunut. Kaikki vähänkin
arvokas irtaimisto saatiin turvaan kelloja lukuun ottamatta.
Kirkonisäntä Wallin keräsi syksyllä 1822 kellotapulin raunioista
talteen metallin, joka oli jäänyt jäljelle vanhoista kelloista. Se
käytettiin uuteen kelloon, joka teetätettiin Tukholmassa. Tämä
seurakunnan hankkima kello on yhä käytössä. Palon jälkeisinä vuosina
seurakunta sai uutta irtaimistoa myös lahjoituksena
seurakuntalaisilta, ja perinne jatkui myöhemminkin 1800-luvulla.
Kivikirkon edustalle rakennettiin palon jälkeen väliaikainen
puukirkko ja kellotapuli. Se oli huomattavasti kivikirkkoa pienempi
ja valmistui jo 1822. Vuodesta 1825 lähtien saatiin avustusvaroja ja
urakoitsijat sitoutuivat korjaamaan kirkon entiset kiviseinät ja
rakentamaan niiden varaan uudet kattorakennelmat. Monien vaiheiden
jälkeen kirkko vihittiin uudelleen käyttöön syksyllä 1833. Uusi
kirkko vakuutettiin heti sen valmistuttua. Kirkon tornin
rakentaminen viivästyi, kunnes se päätettiin teettää urakalla vuonna
1841. Oulun kaupunki päätti kustantaa tornikellon, joten se ei
aiheuttanut mitään kuluja seurakunnalle. Kaupunki on myöhemminkin
huolehtinut sen kunnossapidosta.
Uudet ruumisvaunut teetätettiin 1828. Ne ovat yhä tallella, mutta
huonokuntoisina. Toukokuun alussa 1856 kaupungin porvarit
käynnistivät keräyksen uuden alttaritaulun hankkimiseksi ja vuonna
1859 valmistui hovimaalaaja Rob. Wilh. Ekmanin maalaama ”Kristuksen
kirkastaminen”. Vuodesta 1863 lähtien suunniteltiin lämmityslaitteen
hankkimista, koska kirkko oli talvisin kylmyytensä takia terveydelle
suorastaan vaarallinen. Lämmitys saatiin kuitenkin vasta vuosisadan
lopulla.
Kirkon vanhat urut kaipasivat jo 1810-luvulla kunnostusta.
Esimerkiksi jalkio oli turmeltunut, kun kaupungin nuoriso oli
ottanut tavaksi kävellä sen päällä. Palon jälkeen oltiin pitkään
ilman urkuja, kunnes vuonna 1841 uudet urut olivat valmiit.
Sivun alkuun
Kirkon toiminta
Jumalanpalveluskäytäntö uudistui 1800-luvulla. Sunnuntaisin
pidettiin sekä suomenkielinen, että ruotsinkielinen jumalanpalvelus,
joiden aikatauluja vaihdeltiin välillä. Suomenkielisissä
jumalanpalveluksissa oli ehtoollinen yleensä joka pyhä,
ruotsinkielisessä joka viides sunnuntai. Ehtoolliselle aikovien piti
kirjoittautua sakastissa lauantaina, minkä jälkeen pidettiin
rippisaarna. Suomenkielisessä jumalanpalveluksessa miehet ja naiset
kävivät erikseen ehtoollisella, mutta ruotsinkielisissä vähäisen
väkimäärän vuoksi perhekunnittain.
Jumalanpalvelusaikojen muutos vuonna 1848 vähensi merkittävästi
kirkossa käyntiä. Maaseurakuntalaisten oli vaikea ehtiä kirkkoon klo
kahdeksaksi, ja kaupunkilaiset taas olivat haluttomia nousemaan niin
aikaisin ylös. Kirkkoherra Fogelholmin mukaan vain jotkut naiset
kävivät kirkossa ahkerasti, muut satunnaisesti. Oululaiset eivät
kuitenkaan olleet erityisen epäuskonnollisia, sillä tilanne oli
tuohon aikaan sama myös muualla Suomessa. 1860-luvulla kirkossa
käynti Oulussa lisääntyi herätysliikkeiden vaikutuksesta.
Järjestyshäiriöt kirkossa vähenivät 1800-luvulla, kun
jumalanpalveluksessa käynti muuttui luonteeltaan vapaaehtoiseksi.
Kirkossa käyntiin suhtauduttiinkin sitten entistä vakavammin.
Vakituista penkkijärjestystä ei enää ollut, vain naisten ja
miesten penkit. Kirkkoon tulemiseen ja sieltä lähtemiseen liittyi
ongelmia. Osa ihmisistä tuli kunnon paikat saadakseen kirkkoon ennen
kuin edellinen toimitus oli loppunut ja vastaavasti osa poistui heti
ehtoollisen jälkeen. Tähän aikaisin poistumiseen syyllistyivät
erityisesti naiset. He joutuivatkin tämän vuoksi puhutteluun
piispantarkastuksessa vuonna 1871. Naisten puolustus oli kiire
kotiaskareisiin, mutta piispan mielestä selitys ei ollut pätevä ja
naiset saivat varoituksen.
Herätysliikkeet elvyttivät seurakuntaelämää 1800-luvun
jälkipuoliskolla. Uskonnollisen kirjallisuuden levikki kasvoi
huomattavasti 1800-luvulla ja herätysliikkeet saivat Oulussakin
vähitellen jalansijaa. Paavo Ruotsalainen kävi saarnamatkalla
Oulussa useita kertoja 1830- ja 1840-luvuilla ja herännäisyys sai
jonkin verran kannattajia. Evankelinen ystäväpiiri syntyy
1850-luvulla ja lestadiolaisuus tuli kaupunkiin 1860-luvulla.
Lestadiolainen toiminta vakiintui nopeasti, ja Juha Koistinen oli
Oulun ensimmäinen lestadiolainen saarnaaja. 1860-luvulta alkaen
Oulussa oli myös monien muiden liikkeiden saarnaajien pitämiä
hartaustilaisuuksia. Ne kiinnostivat lähinnä ”kaupungin frouvia”.
Sivun alkuun
Elämän suuria juhlia, kirkkokuria
ja kansanopetusta
1800-luvulla suurin osa hääpareista vihittiin aikaisempaan tapaan
kotona. Häät järjestettiin useimmiten loka-marraskuussa tai
maalis-huhtikuussa. Kesällä häitä oli vähän, koska se oli parasta
työaikaa. Myös kasteet tapahtuivat valtaosin kodeissa. Vuosisadan
alussa kastettiin Oulussa keskimäärin 160 lasta vuodessa,
1860-luvulla jo 270. Kummeiksi pyydettiin kaksi avioparia ja kaksi
naimatonta henkilöä. Porvarien hautaukset olivat edelleen lähes koko
kaupungin seuraama juhla. Kuolinkellot soitettiin yhdeksälle
vainajalle kymmenestä.
Kirkkokuri muuttui vähitellen joustavammaksi 1800-luvulla. Kun
1700-luvulla esimerkiksi vielä sakotettiin ennenaikaisesta
yhdyselämästä, alettiin asiaa yhä useammin katsoa läpi sormien,
mikäli pari avioitui. Siveellisyysrikkomuksista sakottaminen päättyi
1840-luvulla, eikä häpeärangaistuksia määrätty enää 1800-luvulla.
Julkista ripittäytymistä vaadittiin harvoin, mutta törkeisiin
varkauksiin tai murhiin syyllistyneet joutuivat sen suorittamaan.
Useimmat salavuoteuteen ja ennenaikaiseen yhdyselämään syyllistyneet
joutuivat suorittamaan salaripin. Kaiken kaikkiaan kirkon piirissä
sielunhoito alettiin vähitellen nähdä tärkeämmäksi tehtäväksi kuin
kurinpito.
Kirkko kontrolloi edelleen oppimista ja opetti niitä, jotka eivät
muuten oppineet. Kirkonvartija velvoitettiinkin 1818 antamaan
lastenopetusta. Perinteinen lukkarinkoulu muuttui 1800-luvulla
rippikouluun valmistavaksi opetukseksi. Kinkereitä järjestettiin
keväällä ja syksyllä neljässä kinkeripiirissä sekä maaseurakunnassa
että kaupungissa. Kinkereillä kuulusteltiin seurakuntalaisten
lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta. Kaupungissa kinkereille
osallistuivat lapset ja nuoret, maaseurakunnassa myös aikuiset.
Kansakoulun perustamisen (1874) jälkeen kinkerit loppuivat
kaupunkiseurakunnasta.
Vuodesta 1859 alkaen kirkko antoi opetusta kiertokoulussa. Se
toimi jokaisessa maaseurakunnan kinkerikunnassa 4 viikkoa keväällä
ja lyhyemmän ajan syksyllä. Pyhäkoulutoiminta käynnistyi 1860- luvun
alussa. Rippikoulu kesti noin viikon ja sitä seurasi välittömästi
konfirmaatio. Se oli nykyiseen tapaan edellytys ehtoolliselle
pääsyyn ja avioliittoon.
Sivun alkuun
|