Seurakunnan toiminta

Jumalanpalveluselämä jatkui 1900-luvun alussa varsin samanlaisena kuin aikaisemmin. Sunnuntain päiväjumalanpalvelus oli edelleen keskeinen, samoin kuin keskiviikkoisin pidetty iltasaarnatilaisuus. Ruotsinkieliset jumalanpalvelukset jatkuivat myös entiseen tapaan. Rippikoulutyö oli edelleen keskeistä seurakunnan toiminnassa. Sitä uudistettiin vuonna 1918 niin, että sitä pidettiin kolme viikkoa syksyllä ja kolme viikkoa keväällä tytöille ja pojille erikseen.

Uutta oli nuorisotyö, jota pidettiin erittäin tärkeänä. Se kohdistui rippikoulun äskettäin suorittaneisiin. Heille järjestettiin nuorisojumalanpalveluksia, evankelioimispäiviä ja raamattukursseja. Nuoremmille suunnattuun pyhäkouluun kiinnitettiin myös suuri huomio, ja joka kuukauden kolmantena sunnuntaina pidettiin lasten jumalanpalvelus. Aikuisille naisille suunnattua toimintaa seurakunnassa olivat ompeluseurat, joista saatuja tuloja käytettiin esim. merimieslähetyksen, pakanalähetyksen, mustalaislähetyksen ja Japanilähetyksen hyväksi.

Sivun alkuun

Esikaupunkitoiminta ja uudet toimitilat 1900-luvun alussa Oulun seurakunnassa kiinnitettiin huomiota Tuiran ja Alalaanilan seurakunnallisiin oloihin. Papit ajoivat innokkaasti siltarahan poistamista, jotta joen pohjoispuolelta päästäisiin kirkkoon. Vuonna 1926 saatiin oma esikaupunkipappi, kun Toivo Kajava aloitti III kappalaisen nimikkeellä.

Seurakunnan tiloissa tapahtui vuosisadan alussa joitakin muutoksia. Keskuksena oli luonnollisesti edelleen Tuomiokirkko. Lisäksi käytössä oli mm. Aleksanterinkadun ja Albertinkadun kulmassa Vanha rukoushuone. Suojeluskunnan omistuksessa ollut, Raatissa sijaitseva rakennus siirtyi seurakunnalle vuonna 1944 ja Isonkadun ja Asemakadun kulmaukseen päätettiin vuonna 1949 rakentaa seurakuntatalo.

Sivun alkuun

Diakoniatyön alku 1900-luvun alussa

Diakonissakoti oli perustettu Ouluun jo 1890-luvulla. Sen perustajajäsenet olivat Evankeliumiyhdistyksen piiristä olleita pappeja ja emansipoituneita naisia. Näin diakoniatyön lähtökohtana oli naisasialiike. Työ alkoi vapaaehtoisesti kerätyllä varoilla. Piispa Forsman ilmaiseekin selonteossaan 1902, että lähes jokaisessa seurakunnassa on alettu kerätä varoja diakoniatyön käyttöön. vuonna 1918 diakonia tuli kirkkolakiin ja kirkon viralliseksi toiminnaksi.

Diakonissalaitoksen sisaret hoitivat sairaiden lisäksi myös Oulun seurakunnan diakoniatyön. Laitoksen tehtävänä oli myös kouluttaa diakonissoja seurakuntien tarpeisiin. Diakonissalaitoksen johtaja Uno Wegelius halusikin kasvattaa sisaret kohtaamaan yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia, esimerkiksi työttömyyttä ja asunnottomuutta.

Sivun alkuun

Kirkon vapaaehtoistyö

Vapaaehtoistyö on erityisesti nykyään ajankohtaista seurakunnissa ja yhteiskunnan muillakin sektoreilla. Se on jo aiemmin koettu tärkeäksi toiminnaksi. Diakonissalaitoksen johtajan Uno Wegeliuksen laatima ja allekirjoittama ilmoitus julkaistiin Kalevassa 13.9.1912, jossa haettiin vapaaehtoisia diakoniatyöhön. Otsikkona kirjoitukselle oli ” Vanhuksia auttamaan”. Ja kirjoitus jatkui: ” Älä säikähdä ystäväni! Ei ole kysymys raha-avusta. Ei ole tarkoitus kerjätä. Vanhusten elämä on usein ilotonta, varsinkin, jos he ovat köyhiä. Usein saavat päivittäin olla yksin. Ei ole ketään, jonka kanssa saisi keskustella, ei ketään, joka ystävällisen sanan sanoisi heille, päivät päästään saavat miettiä, ja miettiä, niin että mieli tulee täyten, eikä ole ketään, jolle sydäntään purkaisi. Varmaan tuntisivat vanhukset tyydytystä, jos saisivat päivän silloin tällöin olla ystävällisten ystäväin luona ja hetken huomion esineenä. Kuka tahtoo tässä vanhuksia auttaa. Kuka olisi valmiina esim. kerran tämän talven aikana ottamaan jonkun vapisevan vanhuksen vastaan kotiinsa aamulla, seurustelisi hänen kanssaan sen päivän tai osan päivästä, kuuntelisi hänen puheitaan, olisi hänelle ystävällinen, antaisi kahvia ja ruokaa ja siunauksella saattaisi illalla kotiin. Jos olisi joku, joka haluaisi tämän laupeuden työn tehdä, niin pyytäisin siitä ilmoittamaan Diakonissakotiin neiti Hollmerus’elle. U. W.”

Sivun alkuun

Uno Wegelius 1867 - 1926

Diakonian alalta Oulussa ja Oulun seudulla nousee keskeiseksi henkilöksi Uno Wegelius. Hän toimi Kempeleessä apupappina ja Oulun seurakunnassa komministerinä (kappalaisena), sekä Diakonissalaitoksen ensimmäisenä johtajana. Myöhemmin hän muutti Tuusulaan kirkkoherraksi.

Wegeliukset muodostivat yhden kirkkohistoriallisesti merkittävimmistä pappissuvuista, jolle oli ollut ominaista eteenpäin pyrkivä, uusille vaikutteille altis mieli. Opiskeluaikanaan Wegelius oli ollut mukana varhaisen NMKY:n johtotehtävissä. Teologian ylioppilaiden joukossa hän oli tullut tunnetuksi tulisieluisena toverina, joka harrasti innokkaasti yhteiskunnallisia asioita.

Wegelius osoittautui Kempeleessä aktiiviseksi ja laaja-alaiseksi maalaispapiksi, joka kuului paikallisen isäntäyhdistyksen kantaviin voimiin. Hänen oma diakoniaharrastuksensa ilmeni syyskuusta 1900 lähtien, jolloin hän aloitti Kempeleessä vuosittaisen diakonian elojuhlien perinteen. Tarkoituksena oli kiittää Jumalaa juuri saadusta vuodentulosta. Juhla alkoi Jumalanpalveluksella kirkossa, joka oli koristeltu lyhteillä ja köynnöksillä; alttarin kaunistuksena oli eläviä kukkia. Seurakuntalaiset toivat diakoniapäivänä luonnontuotteita diakoniakassan kartuttamiseksi. Seurakuntalaisten tuomisina oli rukiita, ohria, kauroja, perunoita ja puolukoita.

Pitämissään saarnoissa Wegelius korosti diakoniatoimen olevan yksi tärkeimmistä kristityille kuuluvista velvollisuuksista. Wegeliuksen näkemyksenä oli, että Diakonissakodin tehtävänä oli diakonissojen kasvattaminen. Kasvattamisessa etusijalla oli luonteen kasvatus, sitten perehtyminen köyhien ja kurjien auttamiseen, ja vasta kolmanneksi sairaanhoidon harjoittelu.

Wegelius kuului kaupunginvaltuustoon ja vaivaishoitohallitukseen. Hän vaikutti keskeisesti myös Oulun työväenopiston perustamiseen. Routavuosien puoluepoliittisessa asetelmassa hän lukeutui perustuslaillisen vastarinnan merkittäviin edustajiin Pohjois-Suomessa.

Opintomatkallaan Keski-Euroopassa Wegelius tutustui sosiaaliseen työväenliikkeeseen ja kristilliseen sosialismiin. Kotimaassa hän yhtenä harvoista papeista tuki kristillisen työväenliikkeen itsenäistä toimintaa. Wegelius teki käsityksiään tunnetuksi vuonna 1909 ilmestyneessä kirjasessa Kristillisyys, sosiaalidemokratia ja kristillinen sosialismi. Wegelius olikin ennen muuta periaatteellisia yhteiskuntamoraalisia kysymyksiä pohdiskellut ajattelija, jonka näkemyksiä leimasivat uskonnolliseettiset ja idealistiset, jopa utopistiset painotukset.

Sivun alkuun