Uskonnon vaikutus arkielämään ja juhlapäiviin

Kirkko ja uskonto olivat 1600-luvulla kiinteä osa suomalaisten arkielämää. Viikkorytmi oli osittain luterilaisen kirkon säätelemää. Niinpä esimerkiksi sapatinvietto alkoi lauantai-iltana klo 18 kellonsoitolla ja päättyi sunnuntaina klo 18. Tuolloin kaupunkilaisten oli pidättäydyttävä työn tekemisestä, juomisesta, oluenmyynnistä ja matkustamisesta.

1600-luvulla vietettiin Oulun kirkossa sunnuntaisin kolme jumalanpalvelusta, joista aamu- ja iltapalvelukset olivat suomenkielisiä ja päiväjumalanpalvelus ruotsinkielinen. Heinä- ja markkina-aikaan ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia viettiin joka toinen viikko, koska ruotsinkielinen väkeä oli niin vähän. Sen lisäksi kaupunginkirkossa pidettiin torstaina suomenkielinen viikkosaarna ja perjantaina ruotsinkielinen. Päivittäiset rukoushetket aloitettiin 1658.

Aivan tavallista oli, että suurien juhlapäivien (pääsiäinen ja joulu, kiitospäivä) edellä maistraatti päätti istuntonsa julistamalla juhlarauhan ja pitämällä tilaisuuteen sopivan isällisen manauksen kaupunkilaisille. Esimerkiksi (1685)

”Julistettiin joulurauha, kehotettiin vakavasti kaikkia yhteisesti ja jokaista erikseen valmistautumaan jumalisesti juhlaa varten, heittämään pois kaiken vihan, pahantahdon, ynseyden, tappelut, riidat ja kaiken eripuraisuuden keskenänsä Jumalan koston ja rangaistuksen uhalla, minkä Ruotsin laki, säädökset ja kuninkaalliset asetukset sapatin rikoksista määräävät; niin myöskin, että jokainen karttaa juoppoutta ja ahkerasti käypi Herran huoneessa.”

Tai (1689)
”Kun nyt on tulossa Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymisen ja joulujuhla, jota kristikunta kaikessa maailmassa viettää, sen vuoksi päätettiin, että huomenna jos Jumala suo, on rumpua lyöden kuljettava ympäri kaupungin ja julistettava joulurauha, kehottaen tämän kaupungin asujaimia, kaikkia yhteisesti ja itse kutakin erikseen, että he lähestyvän joulurauhan aikana niin kuin vastedes elävät sovussa ja hiljaisuudessa, kavahtaen riitoja, eripuraisuutta ja sopimatonta elämää, minkä kautta Jumalaa, esivaltaa ja lähimmäistä voidaan pahoittaa, ja siten karttavat sen rangaistuksen, johon jumalaton elämä vie”.

Sivun alkuun

Jumalanpalveluspakko

Yhteiseen jumalanpalvelukseen osallistuminen varsinkin rukouspäivinä oli velvollisuus, jota yksikään ei saanut laiminlyödä. Kuudennusmiehet ja kirkonisännät valvoivat kaupunkilaisten läsnäoloa ja sitä, että kirkkoon ei tultu humalassa. Tavatonta ei ollut, että kirkossa pidettiin nimenhuuto ja ihmiset joutuivat tekemään selkoa poissaolostaan. Esimerkiksi vuonna 1635 maaherra käski raastuvanoikeuden tutkia joidenkin seurakuntalaisten jumalanpalveluksesta poissaolot ja mahdollinen humalatila ”suurena rukouspäivänä”. Tutkinnassa todettiin mm. seuraavaa:

Matti Simonpoika oli tullut kaupunkiin rukouspäiväniltana, kun aurinko laskeutui. Hän näytti kuitenkin toteen olleensa Iin kirkossa jumalanpalveluksen aikaan ja vasta sitten lähtenyt purjehtimaan kaupunkiin. Siten hän pääsi vapaaksi.

Mikko Pentinpoika saapui aluksellaan kaupunkiin jumalanpalveluksen aikana ja sai tehdä siitä selkoa oikeudessa. Hän oli käynyt Kemissä ja lähtenyt sieltä paluumatkalle hyvissä ajoin ehtiäkseen kirkkoon. Vastatuuli pitkitti kuitenkin matkantekoa. Iin kirkkoonkaan purjehtija ei voinut poiketa, kun ei tuntenut kulkuväylää. Hän ehti kuitenkin olla läsnä kahden saarnan aikana, mutta ”ne kaksi saarnaa” jäivät kuulematta. Oikeus katsoi näiden seikkojen perusteella, että häntä ei voinut tuomita ”mistään niskoittelusta tai tottelemattomuudesta”, mutta kirkolle, hospitaalille ja kaupungin köyhille hän sai maksaa 2 vaskitaaleria.

Kirkonmenojen aikaan turkulainen laivuri oli kaupunginsillalla juovuspäissään ”kovin pahanilkinen”. Mies tunnusti asian ja kertoi ostaneensa porvari Hannu Eerikinpojan vaimolta kaksi kannua olutta. Laivuri tuomittiin 3 markan sakkoon ja lisäksi kärsimään kirkonrangaistuksen (häpeätukin). Hän oli kuitenkin valmis lähtemään kaupungista ja lunasti itsensä kirkonrangaistuksesta maksamalla kirkolle, hospitaalille ja kaupungin köyhille 5 hopeataaleria. Olutta myynyt vaimo tuomittiin varattomuuden takia pantavaksi ”kaupungin kistuun”. ”Hänen suuren rukouksensa vuoksi” sallittiin hänen miehensä lunastaa vaimonsa kuudella markalla vaskirahaa.

Osallistumispakko jumalanpalveluksiin vaikutti myös niin, että kirkkoa jouduttiin kaupungin väkiluvun kasvettua suurentamaan useampaan kertaan 1600-luvulla.

Sivun alkuun

Penkkijärjestys

Kirkoissa oli miehille ja naisille omat ovilla varustetut penkit. Istumajärjestys oli tarkka: arvohenkilöt, papit, pormestari, raatimiehet, kauppiaat, käsityöläiset, talolliset ja työläiset. Palvelusväki istui jäännöspaikoilla. Varakkailla oli mahdollisuus ostaa oma penkki, jonka hinta määräytyi sijainnin mukaan. Mitä lähempänä kuoria penkki sijaitsi, sitä arvokkaampi paikka oli. Esimerkiksi maaherralla ja maaherran rouvasväellä oli lukittava, punaisella veralla verhottu penkki. Piispan ja pappien penkit sijaitsivat kuorissa erillään toisista

Penkkijärjestyksen noudattamisesta oltiin tarkkoja ja oli hyvin loukkaavaa, jos nuori tai yhteiskunnalliselta arvoltaan alempi asettui vanhemman tai korkea-arvoisemman yläpuolelle. Esimerkiksi Jakob Langh valitti, että Henrik Forbuksen nuori vaimo oli loukannut hänen vanhaa puolisoaan asettumalla kirkonpenkissä Langhin vaimon yläpuolelle. Erittäin raskauttavaa asiassa oli, että Forbuksen vaimo oli ollut vasta 8 vuotta naimisissa.

Sivun alkuun

Saarna ja Herran Pyhä ehtoollinen

Kirkkoherra saarnasi tavallisesti sapatin klo 8 jumalanpalveluksessa. Kappalaiset hoitivat muut jumalanpalvelukset ja rukoushetket. Saarnat olivat pitkiä ja niitä saattoi olla monta peräkkäin. Esimerkiksi piispa Rothovius edellytti, että jumalapalveluksissa oli katekismusopetusta tai erillinen katekismussaarna varsinaisen saarnan jatkona. Lisäksi niihin saatettiin liittää morsiussaarna ja ruumissaarna. Jumalanpalvelukset olivat siis hyvin pitkiä ja ajan seuraamista varten saarnatuoliin hankittiin tiimalasi.

Saarnoissa korostettiin kuuliaisuutta Jumalan käskyille ja tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan pidettiin kauhistavana. Se aiheutti onnettomuuksia koko seurakunnalle, ei ainoastaan synnintekijälle. Jumalan tahdon mukainen elämä toi siunauksen myös maallisissa asioissa. Kirkon mielestä synti ei näet ollut yksityisasia, vaan uhka yleiselle turvallisuudelle.

Herran Pyhälle ehtoolliselle pääsyn edellytyksenä oli katekismuksen pääkappaleiden (= aapinen), synnintunnustuksen ja rukousten osaaminen ulkoa. Ehtoolliselle ilmoittauduttiin lukkarille tai kuudennusmiehelle. Lisäksi ehtoolliselle osallistujan oli ripittäydyttävä sakastissa ennen jumalanpalveluksen alkua. Samalla kuulusteltiin hänen kristinopin taitonsa.

Piispa Gezelius vanhempi määräsi, että jokaisen täysi-ikäisen tuli käydä ehtoollisella ainakin kerran vuodessa. Yleisesti ottaen seurakuntalaiset osallistuivat ehtoollisen viettoon 3-4 kertaa vuodessa. Oululaiset osasivat kristinopin hyvin ulkoa, joskin sen ymmärtäminen oli heikompaa. Lukutaito sen sijaan oli harvojen taito. Lukkarin velvollisuutena oli kehittää seurakuntalaisten luku- ja kirjoitustaitoa. Vuodesta 1682 lähtien 13–14 vuotiaista ensi kertaa ehtoollisille aikovista muodostettiin oma ryhmä katekismuskuulustelua varten.

Kirkkomusiikki

Oulun kirkossa oli 14 äänikertaiset urut, joskin niitä jouduttiin korjaamaan usein, koska kirkko liikkui. Kanttoreilla oli myös viulu. Esimerkiksi vuonna 1653 Johan Tanelinpojalle maksettiin siitä, että hän soitti urkulehterillä viulua yhdessä urkuri Langhin kanssa ”seurakunnan suuremmaksi kunniaksi”. Urkuri Langhilla ja Barckilla oli myös posetiivi, joskin seurakunta paheksui urkuri Barckin soittoa. Virsilaulu 1600-luvulla oli heikkoa ja kanttori Jakob Fester pyrki kehittämään sitä. Uusi virsikirja saatiin 1667.

Sivun alkuun

Kirkolliset toimitukset

Tärkeimmät kirkolliset tapahtumat ihmisen elämässä olivat 1600-luvullakin kaste, avioliittoon vihkiminen ja hautaus. Kaste toimitettiin yleensä kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkua. Se suoritettiin, kun lapsi oli kahdeksan päivän ikäinen.

Avioliiton solmimista edelsi kihlaus. Kihlaus oli sitova avioliittolupaus, jonka saattoi purkaa vain tuomiokapitulin päätöksellä. Vihkimistä edelsi myös kuulutus, kuten nykyisinkin. Neitsyt morsian sai käyttää häissään morsiuskruunua. Jos myöhemmin havaittiin, että morsian vihille mennessään ei ollut neitsyt, hän joutui maksamaan 2-3 kuparitaaleria sakkoa. Vihkiminen tapahtui iltajumalanpalveluksen alussa. Varakkaammat juhlistivat sitä kellojen soitolla, jonka hinnan määräsi soiton pituus. Samoin oli mahdollista ostaa morsiussaarna. Tavallista oli myös järjestää häissä keräyksiä kirkolle. Kolehtia kerättiin muutenkin jumalanpalvelusten yhteydessä.

Hautajaiset olivat yleensä suuri juhla. Lähtötilaisuus hautajaisiin pidettiin vainajan kotona, jossa vainaja oli peitettynä kirkolta lainatulla ruumisvaatteella. Kirkkotarhaan haudattavat laskettiin maahan ennen aamujumalanpalvelusta, kun taas kirkon lattian alle haudattavat haudattiin vasta jumalanpalveluksen jälkeen. Varakkaammat toivat vainajan kirkkoon jumalanpalveluksen ajaksi. Jokainen vainaja sai 20–30 minuutin kellonsoiton. Maksua vastaan saattoi saada pitemmän soiton ja ruumissaarnan, joka pidettiin aamujumalanpalveluksen saarnan jälkeen.

Hautoja alettiin 1600-luvulla koristaa mosaiikkitöillä, hautakivillä ja krusifikseilla. Esimerkiksi tuomiokirkon kryptassa oleva krusifiksi on yksi tällainen. Monet seurakuntalaiset hankkivat itselleen hautapaikan jo eläessään joko kirkkotarhasta tai kirkon pyhien seinien sisältä. Hautapaikan saattoi saada seurakunnalta myös lahjoittamalla kirkolle esineistöä. Esimerkiksi Östen Eerikinpoika teetti kirkkoon alttaripöydän vuonna 1658 ja sai vastalahjana maksuttoman paarivaatteen käytön ja kahden arkun hautasijan kirkon ”ison etuhuoneen” alta.

Sivun alkuun