Sisältö
Oulun koulun alku
Yksityiset koulut ja merikoulu
Kansakoulun alkuajat Oulussa
Koululaitoksen kehitys ja peruskouluun
siirtyminen
Ammattikouluista korkeakouluihin
Oulun koulun alku
Kirkko oli perinteisesti huolehtinut kansan sivistämisestä ja
katekismuksen oppimisesta Oulussakin. Kaupungin perustamisen jälkeen
kirkon yhteyteen syntyi varsinainen koulu. Pohjanmaan rahvas anoi
kuninkaalta koulun perustamista, ja jo vuonna 1609 Kaarle IX lupasi
määrätä opettajalle palkan ja elatuksen, kunhan sopiva ja halukas
henkilö toimeen löytyisi. Viimeistään vuonna 1612 kaupunkiin
saatiinkin koulumestari, Simon Frosterus, joka toimeliaana
rakennutti myös koulutalon. Ensimmäisen koulutalon paikkaa ei
tiedetä varmuudella, mutta se saattoi olla jo alun perin nykyisen
Franzénin talon paikalla, johon se on vanhimmissa kaupunkia
esittävissä kartoissa sijoitettu.
Aluksi koulu oli vain lastenkoulu eli pedagogio. Siellä läheltä
ja kaukaa tulleet pojat opettelivat sisälukua, kristinoppia,
kirjoitusta ja laskentoa. Luku- ja kirjoitustaito olivat
tarpeellisia esimerkiksi porvarisammatista haaveileville. Oppilaita
oli jo alkuvuosina 70, kaikki samassa luokassa, mutta tasonsa mukaan
ryhmiin jaettuina. Vuodesta 1640 alkaen luokkia ja opettajia oli
kaksi. Oppilaat tulivat koko Pohjois-Suomen alueelta, ja jo
1670-luvulla heitä oli jo 160. Muun muassa suuri oppilasmäärä olikin
yksi peruste sille, että koulu muutettiin 1682 triviaalikouluksi.
Triviaalikoulu oli yliopistoon valmistava, ja opetus oli
suunniteltu sen mukaan. Varsinaisia luokkia ja opettajia oli neljä.
Käytännöllisille elämänaloille, kuten käsityöläisiksi suunnanneille
oppilaille oli lisäksi alkeellisempaa tietoa jakanut luokka-aste.
Yliopistojen tieteellisiä opintoja varten koulussa opiskeltiin mm.
kreikkaa, latinaa, historiaa ja logiikkaa. Kymmeniä nuoria miehiä
lähtikin opiskelemaan Turun ja Uppsalan yliopistoihin, ja myös
ulkomaille. Koulussa tehtiin työtä ahkerasti kukonlaulusta auringon
laskuun. Klo 5 aamulla alkanut työpäivä kesti 8–9 tuntia. Lisäksi
loma-ajat olivat nykyisiä huomattavasti lyhyempiä, kuukausi talvella
ja kuukausi kesällä
Opettajien palkka oli hyvin pieni. Siihen tuli kuitenkin tuntuva
lisä ns. teinirahoista, joita kullekin koululle määrätyt pitäjät ja
kaupunki maksoivat. Osa teinirahoista oli tarkoitettu oppilaiden eli
teinien avustukseksi. Niinpä varattomat koululaiset kiersivät neljä
kertaa vuodessa pitäjissä keräämässä rahoja. Varsinaisten
teinirahojen lisäksi koulupojat pyrkivät ansaitsemaan rahaa
esittämällä kiertäessään pieniä kuvaelmia ja laulamalla. Tapa on
nykyisten oululaisten hyvin tunteman Tiernapoika-näytelmän esikuva.
Vaikka teinirahakierrokset kiellettiin jo 1780-luvulla, jatkui
perinne monin paikoin epävirallisesti vielä 1800-luvullakin.
Sivun alkuun
Yksityiset koulut ja merikoulu
Triviaalikoulun opetuksen taso oli aika ajoin heikko. Niinpä
erityisesti varakkaammat vanhemmat kustansivat lapsilleen
yksityisopetuksen taatakseen yliopistoon vaadittavan
ylioppilastutkinnon onnistumisen. Tasokasta yksityistä opetusta
varten lapset lähetettiin usein myös Helsinkiin ja Tukholmaan.
Näiden lähtijöiden joukossa oli myös tuleva koko kansan satusetä,
Sakari Topelius, joka asui ja sai opetusta Helsingissä Johan Ludvig
Runebergin kotona. Kauppiasluokalla oli tapana lähettää
kauppahuoneen palvelukseen jääviä nuoria miehiä myös ulkomaisten
liiketuttavien luokse harjoittelemaan liiketoimintaa ja kieliä.
Samalla karttui myös kokemus vieraista kulttuureista. Kyse oli siis
eräänlaisesta vaihto-oppilastoiminnasta. Säilyneet liikearkistot
kertovatkin tiiviistä yhteyksistä ulkomaille ja kasvamisesta
kansainvälisyyteen.
Oulussa oli 1800-luvun puolivälissä useita yksityistä opetusta
antaneita pieniä kouluja, opettajia ja maistereita. Tyttöjä varten
perustettiin ruotsalainen tyttökoulu 1858, ja suomalainen vastaava
parikymmentä vuotta myöhemmin. Lisäksi oli mm. sunnuntaikouluja
käsityöläisoppilaille, ja ilmeisesti palvelusväen iltakoulukin
jonkin aikaa. 1860-luvulla perustettiin merikoulu ja kauppakoulu,
jotka antoivat valmiuksia kansainväliseenkin toimintaan. 1883
saatiin lukkari- ja urkurikoulu, ja 1898 kuuromykkäkoulu. Vapaan
sivistystyön puolesta alkoi vuonna 1907 huolehtia työväenopisto.
Oulussa toimi joitakin kymmeniä vuosia myös kaupunkilaisten
lahjoitusvaroilla ylläpidetty pientenlastenkoulu, jonka
tarkoituksena oli antaa opetusta köyhille lapsille. Puuhanaisina
toimivat kaupungin rouvat, joiden tavoitteena oli ilmeisesti mm.
pitää nuoriso kiireisenä ja estää ilkivalta. Yksinäiset naishenkilöt
ja leskirouvat pitivät tienoilla useita pieniä ”mamsellien” kouluja,
joista monet olivat nimenomaisesti tytöille tarkoitettuja. Tunnetuin
näistä mamselleista oli Sara Wacklin. Monet pikkukouluista antoivat
opetuksen suomenkielellä, kun taas esimerkiksi triviaalikoulun
opetus tapahtui ruotsiksi.
Oulun merikoulu aloitti toimintansa 1864 Pokkitörmällä, nykyisen
Oulun Lyseon lukion voimistelusalin paikalla. Koulussa oli kolme
opintolinjaa: merikapteeni-, perämies- ja Itämeren kippari –linjat.
Opetuskielenä olivat suomi ja ruotsi, joiden lisäksi opetettiin
kielistä englantia ja venäjää. Merimiestaidon kannalta tärkeitä
aineita olivat navigointi ja matematiikka. Kapteenilinjalla
opetettiin myös anatomiaa ja lääkärintaitoja, sillä avomerellä ei
muita lääkäreitä välttämättä ollut.
Vuoteen 1910 asti toimineesta merikoulusta ehti valmistua 200
merikapteenia, 95 perämiestä, 23 kauppalaivuria, 12 itämerenkipparia
ja 16 aliperämiestä. Toiminta jatkui merikoulun lakkauttamisen
jälkeen tavallisena merimieskouluna vuoteen 1921 saakka. Historiansa
aikana Oulun merikoulu ehti saavuttaa tunnustusta myös maailmalla,
sillä amerikkalainen merenkulkualan julkaisu omisti sille talvella
1910 kokonaisen sivun. Näkyvin muisto merikoulun olemassaolosta
nykyisin on Linnansaaressa oleva tähtitorni, jossa koulun oppilaat
opettelivat käytännössä havaintojen tekoa ja sekstantin käyttöä.
Sivun alkuun
Kansakoulun alkuajat Oulussa
Vuonna 1843 Oulun triviaalikoulu jaettiin ala- ja
yläalkeiskouluksi. Ala-alkeiskoulu sai väistyä kansakoulun tieltä,
ja yläalkeiskoulu oli pohjana Oulun oppikouluille. Syyskuun 1.
päivänä 1874 astuivat Oulun kahden ensimmäisen kansakoulun oppilaat
opintielle. Kajaanintullin kansakouluun ja Maneesin kartanon
hollipirttiin Heinäpäähän tuli alussa yhteensä 190 oppilasta ja
neljä opettajaa. Kaupungin kasvaessa perustettiin vielä kolme uutta
koulua, ja lisäksi ruotsinkielisille lapsille oli oma kansakoulunsa.
Näillä pärjättiinkin sitten monen vuosikymmenen ajan.
Ruotsinkielisen koulun oppilasmäärä laski vähitellen, sillä ruotsi
oli Oulussa vain säätyläisten ja varakkaan porvariston kieli.
Ruotsinkielinen kunnallinen koulu lakkautettiin vuonna 1936.
Vain osa Oulun kaupungin kouluikäisistä lapsista osallistui
kansakouluopetukseen. Vaikka lukukausimaksu oli vain markan, oli
rahalle monessa perheessä muuta, tähdellisempää käyttöä. Rahalla sai
nimittäin tuohon aikaan esimerkiksi yli kaksi kiloa lihaa torilta.
Vapaaoppilaspaikkoja oli vain jonkin verran, eikä kaikkia halukkaita
aluksi voitu ottaa kouluun tilanahtaudenkaan vuoksi.
Koulurakennukset ja luokat olivat pieniä ja ahtaita oppilasmäärään
nähden. Yhdessä luokassa saattoi olla jopa 50 oppilasta, ja usein
koulua käytiinkin kahdessa vuorossa iltamyöhään saakka. Jykevät
paripulpetit eivät juuri ottaneet huomioon lasten kokoeroja, ja
oppikirjoja ja opetusvälineitä oli vähän.
Kansakoulu leimautui alkuvaiheessa erityisesti köyhille
tarkoitetuksi kouluksi, joten hyvin harvat varakkaampien perheiden
lapset kävivät opintielle sen kautta. Yksityisopetus oli yleistä
aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Yhä laajemmalla joukolla
oli kuitenkin mahdollisuus tutustua maailman tapahtumiin
valtiollisten, kansallisten ja kulttuurirajojen yli lukutaidon
yleistyessä. Lukeminen olikin yhdessä laskennon ja kaunokirjoituksen
kanssa tärkeimpiä kouluaineita. Lisäksi korostettiin käytännöllisten
aineiden, käsityön ja veiston, merkitystä, kasvatettiinhan lapsia
nimenomaan työhön. Lukuaineita olivat mm. uskonto, maantieto ja
kirkkohistoria, ja vähitellen ymmärrettiin myös voimistelutuntien
merkitys oppilaiden terveydelle. Järjestyksenpito koulussa oli
yleensä tiukkaa ja ruumiillinen kuritus tavallista, kuten
kotioloissakin tuohon aikaan.
Ravinto oli 1900-luvun alussa usein yksipuolista. Niinpä
kansakoululaisten kunto ja terveys olivat usein huonot, vaikka
poikkeuksiakin löytyi. Koululaisia hoitamaan ja kotivalistusta
antamaan palkattiin koululääkäri, kouluhoitajatar ja hammaslääkäri,
ja vähitellen lasten terveystilanne parani. Köyhimmille
koululaisille järjestettiin 1910-luvulta alkaen ilmainen
kouluruokailu. Ruokalistalle kuuluivat maitovelli, hernekeitto,
puuro, kauravelli ja lihakeitto vielä sittenkin, kun ruoka
tarjottiin kaikille oppilaille. Ruokalana toimi luokka, ja opettaja
tai tehtävään määrätty oppilas jakoi ruuan maitotonkista.
Kansakoulun yhtenä tarkoituksena oli alusta saakka valmentaa
oppilaita oppikouluopintoihin. Oppikouluun saattoi pyrkiä
kansakoulun neljänneltä, viidenneltä tai kuudennelta luokalta.
Oppikoulusta sai viiden vuoden kunniakkaan opiskelun jälkeen
keskikoulutodistuksen, tai kahdeksan vuoden jälkeen
ylioppilastodistuksen. Kun todettiin, että kuuden vuoden kansakoulun
jälkeen nuoret tarvitsivat vielä lisäopetusta esimerkiksi
käytännöllisissä taidoissa, perustettiin vähitellen 1900-luvun
alussa jatkoluokkia ja lisäkursseja niille, jotka eivät suorittaneet
oppikoulua.
Oulun kansakoululaitos oli ehtinyt vajaan 50 vuoden ikään, kun
oppivelvollisuuslaki astui voimaan huhtikuussa 1921. Koulun
kehitystä hidasti alussa mm. kielikiista varakkaan ruotsinkielisen
vähemmistön ja suomenkielisten välillä. Koulun jälkeisessä
jatkokoulutuksessa tytöt otettiin aluksi vanhakantaisessa
kaupungissa poikia paremmin huomioon, sillä tyttöjen
kodinhoitotaitojen kehittäminen katsottiin asiasta päätöksiä
tehneessä yläluokassa tärkeäksi. Pojat saivat samat mahdollisuudet
vasta juuri ennen oppivelvollisuuden voimaantuloa, kun säännöllisen
jatko-opetuksen järjestäminen tuli pakolliseksi. Sittenkin pojilla
oli erityisesti pula-aikana vain vähän kiinnostusta ja
mahdollisuuksia lisäkoulutukseen.
Kaiken kaikkiaan Oulussa oltiin varsin edistyksellisiä
koululaitoksen kehittämisessä. Kansakoulun johtokunta esitti jo
vuonna 1905 kunnallista oppipakkoa Oulun kaupungissa. Kaupunki
ryhtyi myös jo suhteellisen pian jakamaan ilmaisia koulutarvikkeita
ja kirjoja vähävaraisille oppilaille. Etu koski kaikkia oppilaita jo
huomattavasti ennen oppivelvollisuuskoulun tuloa. Edistyksellisiä
oltiin myös siinä, että jo 1890-luvulla perustettiin ensimmäinen
”heikkolahjaisten ja pahatapaisten oppilasten luokka” Oulun
kansakoulun yhteyteen. Tämä kokeilu tosin epäonnistui, sillä
luokasta tuli pian ”pahatapaisten” oppilaiden hallitsema. Kukaan
opettajista ei enää ollut halukas opettamaan luokkaa lisäpalkkiosta
huolimatta, joten opetus lakkautettiin tarkoitustaan
vastaamattomana.
Oulun kaupungin väestö otti kansakoulun vastaan erittäin
innokkaasti. Työväestön ja muiden alempien sosiaaliluokkien halu
kouluttaa lapsiaan oli niin suuri, että koulutiloista oli krooninen
pula. Koulunkäynti olikin kaupungissa niin yleistä, ettei
oppivelvollisuus sanottavasti lisännyt oppilasmäärää. Ongelmaksi
muodostui lain määräämien tarkoituksenmukaisten opetustilojen ja
oppilashuollon järjestäminen.
Sivun alkuun
Koululaitoksen kehitys ja peruskouluun
siirtyminen
Oulu oli tärkeä koulukaupunki Pohjois-Suomessa. Monien
oppikoulujen lisäksi kaupungissa oli useita ammattiin valmistavia
oppilaitoksia. Esimerkiksi rautatien valmistumisen myötä kaupunkiin
tulleen rautatievarikon henkilökunnalla oli teknistä
asiantuntemusta, jonka ansiosta saatettiin perustaa tekninen koulu.
Vuodesta 1896 lähtien lääninsairaalan yhteydessä toimi
sairaanhoitajataroppilaskoulu. 1920-luvulla perustettu yleinen
ammattilaiskoulu vahvisti mainetta koulukaupunkina, samoin kuin 1936
toimintansa aloittanut kauppaopisto.
Sota-aikana koulutoiminta oli vaikeaa. Useat koulurakennukset
olivat sotilaskäytössä, ja esimerkiksi vastavalmistuneessa
Keskuskansakoulussa oli saksalaisten sotilassairaala. Neljännes
opettajista oli lisäksi maata puolustamassa. Jälleenrakennuskaudella
Oulun asukasluku nousi erittäin voimakkaasti ja suuret ikäluokat
astuivat opintielle 1950-luvun puolivälissä. Vuosina 1945–74
kansakoululaisten määrä kasvoikin 2 400:sta 9 000:een.
Sodan jälkeen nopeasti kasvanut oppilasmäärä tarvitsi lisää
koulutiloja, ja 1950-luvulta lähtien Ouluun rakennettiin 17 uutta
kansakoulurakennusta. Valtion ylläpitämien yliopistoon
valmistaneiden yhteiskoulujen rajallisten resurssien vuoksi
kaupunkiin perustettiin myös useita yksityisiä oppikouluja. Edelleen
toimiva Svenska Privatskolan [linkki sanastoon] jatkoi
ruotsinkielisen opetuksen perinteitä Oulussa, ja sen lisäksi
toimintansa aloittivat yksityisinä kouluina mm. Tuiran, Karjasillan
ja Toppilan keskikoulut. Kaikista keskikouluista tuli myöhemmin
yliopistoon johtavia yhteiskouluja. Kun siirryttiin peruskouluun,
jakautuivat yhteiskoulut peruskoulun yläasteiksi ja lukioiksi, ja
yksityiskoulutusta sai Oulussa vain ruotsinkielellä. Muut
yksityisinä kouluina aloittaneet koulut siirtyivät varoineen ja
velkoineen kaupungin omistukseen.
1950-luvulta alkaen kehitettiin myös erityisopetusta ja
oppilashuoltoa. Toimintansa aloittivat niin apukoulu kuin
tarkkailuluokatkin. Pula-ajan rajoituksista huolimatta tehostuneen
oppilashuollon ja rokotusten avulla saatiin kurkkumätä, lapsihalvaus
ja tuberkuloosi lähes häviämään. Lisäksi Oulun koululaisille saatiin
toimiva hammashuoltojärjestelmä. Lasten terveyden kannalta ilmainen
kouluruoka oli tärkeä elintarvikepulan aikana. Vähitellen
1960-luvulle mennessä myös ruokailutilat ja aterioiden laatu
paranivat.
Oppilasmäärän kasvu pysähtyi 1970-luvun alussa. Samalla
vuosikymmenellä siirtyminen peruskoulujärjestelmään oli suuri
muutos. Oulussa siirto tapahtui ensimmäisten kaupunkien joukossa
1.8.1974. Muutoksen seurauksena Oulussa oli 25 ala-astetta ja 12
yläastetta, joissa oli yhteensä noin 13 800 oppivelvollista.
Ala-asteiden ongelmana oli aluksi tilanahtaus, mutta 1980-luvulla
ongelmasta päästiin viimein eroon. Lukioita oli 12, ja 1990-luvulle
tultaessa noin puolet peruskoulun päättäneistä nuorista jatkoi
koulunkäyntiään lukiossa. Peruskoulun myötä koulujen
opetussuunnitelmat ovat yhtenäistyneet ja esimerkiksi opiskeltavien
kielten valikoima on kasvanut. Vaihtoehtoja Oulussa on kuitenkin
edelleenkin. Vanhemmilla on ollut mahdollisuus valita esimerkiksi
montessori- tai steinerpedagogiaa toteuttava opetus lapsilleen,
jälkimmäinen yksityisenä.
Sivun alkuun
Ammattikouluista korkeakouluihin
Toisen maailmansodan jälkeen Oulussa oli seitsemän ammatillista
oppilaitosta. Talouselämän kehitys ja yhteiskuntarakenteen
muuttuminen loivat tarpeen entistä laajemmalle ja monipuolisemmalle
ammattikoulutukselle. Sotakorvausteollisuus ja rintamamiesten
sopeuttaminen rauhan ajan toimiin vaativat ammattikoulutuksen
laajentamista ja kehittämistä. Oulusta kehittyikin Pohjois-Suomen
ammatillisen koulutuksen keskus.
Kauppaopisto laajensi toimintaansa ja sen koulutusaika ja
-valikoima laajeni. Vuonna 1957 aloitti toimintansa myös mm.
kaupallista koulutusta antava
Merikosken
ammattioppilaitos. Teknisen alan koulutusta oli Oulussa saatu jo
vuodesta 1894. Oulun teknillinen oppilaitos on vähitellen kasvanut,
ja on näin nykyisin pohjoisen Suomen suurin insinöörikouluttaja.
Hoitoalan opetus on samoin kehittynyt ja laajentunut yli sata
vuotta sitten lääninsairaalassa pidetyistä
sairaanhoitajatarkursseista huomattavasti. 1930 toimintansa
aloittanut sairaanhoitajatarkoulu on nykyisin monialainen
terveydenhuoltoalan oppilaitos, samoin kuin jo vuonna 1896
perustettu Oulun
diakoniaopisto. Molemmissa on nykyisin mahdollisuus suorittaa
myös ammattikorkeakoulututkinto. Kaupungin erinäisistä erityisalojen
oppilaitoksista vanhimpia edelleen toiminnassa olevia on myös
Oulun
käsi- ja taideteollisuusoppilaitos. Sen pohjana olleen
naiskäsityökoulun perustivat kirkkoherran tyttäret Gustafa ja
Mathilda Alcenius vuonna 1882.
Oulu korkeakoulukaupunkina sai alkunsa, kun presidentti Urho
Kekkonen allekirjoitti lakiesityksen
Oulun
yliopistosta kesällä 1957. Asiaa ajamaan oli perustettu jo 1919
Oulun korkeakouluseura (myöh. Oulun yliopistoseura), mutta valtiolla
ei tuolloin ollut varoja hankkeeseen. Vuonna 1950 Oulussa
järjestettiin kesäyliopistokursseja opettajien jatkokoulutuksena, ja
1953 Ouluun sijoitettiin pääministeri Kekkosen hallituksen
päätöksellä väliaikainen opettajakorkeakoulu. Päätöksen taustalla
olivat mm. Pohjois-Suomen vaikea opettajapula ja Oulun
kaupunginkirjaston korkea taso. Kolme vuotta myöhemmin
opettajakorkeakoulu vakinaistettiin.
Oulun yliopiston perustamista ajettiin monella taholla koko
Pohjois-Suomen voimin. Suurten yliopistojen piirissä hanketta
vastustettiin jyrkästi, mutta poliittiset päättäjät opetusministeri
Kerttu Saalastin ja presidentti Urho Kekkosen johdolla totesivat
1958 yliopiston perustamisen olevan ajankohtaista ja kiireellistä.
Eduskunta hyväksyi lain yksimielisesti, ja toiminta alkoi jo
seuraavana vuonna. Kahdessa tiedekunnassa, filosofisessa ja
teknillisessä, aloitti ensimmäisenä syksynä vajaa 200 opiskelijaa.
Lääketieteen opetus aloitettiin 1960, humanistisen alan taas 1965.
Ensimmäinen Oulun yliopiston väitöstilaisuus oli jo vuonna 1961.
Tohtoripromootio järjestettiin toukokuussa 1972, ja samassa
yhteydessä Linnanmaaksi nimetyllä kampusalueella muurattiin
juhlallisesti yliopiston peruskivi.
Lain mukaan Oulun yliopiston tehtävänä on ”edistää vapaata
tutkimustyötä ja tieteellistä sivistystä, antaa ylintä teknillistä
opetusta sekä suorittaa erityisesti Pohjois-Suomelle tärkeiden
alojen tutkimusta”. Pohjoisuus onkin yksi yliopiston tutkimustyön
painoalueista, ja kaikki kuusi tiedekuntaa ja 45 koulutusohjelmaa
painottavat sitä omalla tavallaan. Oulun yliopistolle laissa
määrätty tehtävä on ollut erityisen tärkeä pohjoisen alueen
teollisuuden kehittymisen kannalta. Koulutetun työvoiman saaminen
oli - ja on edelleen - elintärkeää myös koulutoimen ja
terveydenhuollon palveluiden järjestämisen kannalta. Kaksi
kolmasosaa valmistuneista sijoittuukin työhön Pohjois-Suomeen.
Oulun yliopiston perustaminen vaikutti myös kaupungin toimintaan.
Akateemisten ihmisten aktiivisuus näkyi niin kunnallispolitiikan,
kulttuurin kuin yhdistystoiminnankin aloilla. Lisäksi yliopisto on
merkittävä työllistäjä. Sen eri toimipisteissä on yhteensä yli 3 000
työntekijää. Tuhannet opiskelijat näkyvät myös kaupunkikuvassa. Myös
Oulun seudun
ammattikorkeakoulu järjestää tätä nykyä korkean asteen
koulutusta, ja tuo opiskelijoineen oman lisänsä kaupunkiin. Se
tarjoaa koulutusta kulttuurialalla, luonnontieteiden alalla,
luonnonvara- ja ympäristöalalla, sosiaali-, terveys- ja
liikunta-alalla, tekniikan ja liikenteen alalla sekä
yhteiskuntatieteiden, liiketalouden ja hallinnon alalla.
Opiskelijoita ammattikorkeakoulussa on noin 7 300 ja opettajia 650.
Oulu on siis merkittävä koulukaupunki. Triviaalikouluun tultiin
aikanaan varsin pitkienkin matkojen takaa, sillä muualla
Pohjois-Suomessa ei saman tason koulutusta ollut tarjolla. Myöhemmin
monet valtakunnallisestikin ajateltuna merkittävät suomalaiset ovat
kuluttaneet oululaisten opinahjojen penkkejä. Etunenässä heistä ovat
tunnetusti kolme tasavallan presidentiksi valittua Oulun lyseon
kasvattia, Ståhlberg, Kallio ja Ahtisaari. Kirjailijoista samaa
lyseota ovat käyneet Hellaakoski, Kianto, Koskenniemi, Leino, Siljo
ja Vilkuna, ja säveltäjistä Madetoja. Nykyisin yliopisto,
ammattikorkeakoulu ja lukuisat muut oppilaitokset kouluttavat suuren
osan Pohjois-Suomen tarvitsemasta koulutetusta työvoimasta. Kukapa
siis tietää, kuka tämän päivän Oulun koululaisista ja opiskelijoista
nousee vielä maailmanmaineeseen!
Sivun alkuun
|