Valinta tehtiin kaupungin 400-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2005. Valinnasta päätti Oulun seudun ympäristölautakunta.

Hietapitkäpalko lienee tullut Suomeen vasta 1900-luvun alussa, joten se kuuluu kasvistomme uustulokkaisiin.

Toisen maailmansodan aikana se aloitti Pohjois-Suomen valloittamisen yleistymällä erityisesti Saksan joukkojen huoltokeskusten kautta satamiin ja rautatieasemille. Saksan armeijan leiripaikoista jäi niiden ympäristöön kymmeniä kasvilajeja, mutta vain hietapitkäpalko on pystynyt levittäytymään laajalle ympäristöön lähinnä rautateitä ja pääteitä pitkin.

Etelä-Suomessa se on edelleen harvinainen. Mahdollisesti Pohjois-Suomessa kasvava hietapitkäpalko on kokonaan eri kantaa kuin Etelä-Suomen hietapitkäpalko.

Tavallisesti enemmän tai vähemmän punertava, monivartinen ja haarova kasvi yltää 15 – 30-senttiseksi. Alimmat lehdet ovat hyvin liuskaisia ja siirottavakarvaisia. Hietapitkäpalko aloittaa kukkimisensa jo toukokuussa, jolloin Oulun ratavarret ovat paikoin jopa satojen metrien pituudelta valko- ja punervaharsoisina. Kukissa on neljä terälehteä. Lidut ovat neljä - viisi kertaa lituperän pituisia. Hajanaista myöhäiskukintaa riittää pitkälle syksyyn.

Missään Suomen kaupungissa ei ole yhtä yleisesti ja runsaasti hietapitkäpalkoa kuin Oulussa, mutta harvaan asutuilla kaupungin itäalueilla se on harvinainen. Hietapitkäpalon yleisimpiä kasvupaikkoja ovat ratavarsien ohella maanteiden varret, hiekkakentät, pihat, satama- ja lastausalueet.

Hietapitkäpalko on kulttuurin seuralaislaji ja samalla mielenkiintoinen osa kulttuurihistoriaa.