Suomeen muodostui 1600-luvulla kaksi keskeistä tervanpolttoaluetta: Itä-Suomen järvialue ja Pohjanmaa. Lounais-Suomeen muodostui kaksi pienempää tervanpolttoaluetta.

Tervaa tuotettiin Ruotsi-Suomessa 1600-luvun parhaina vuosina noin 100 000 tynnyriä vuodessa. Tervanviennin ja tervakaupan keskus oli Tukholma.

1700-luvulla tervanpoltto oli jo vakiintumassa tietyille alueille. Pohjanmaalla tervanpoltto oli siirtynyt kauemmas sisämaahan. Tukholman ohella tervanvientikaupungiksi nousi Kokkola.

Alkuaan tervahaudat olivat jyrkkäreunaisia, niin sanottuja kimppuhautoja; lyhyet tervakset oli ladottu kerroksiin lähes kohtisuoraan alaspäin.

Pohjanmaalla kehitettiin 1600-luvun lopulla loivapohjainen suppilohauta, josta tuli kaupallisen tervanpolton pääasiallisin tuotantoväline.

1800-luvulla tervanpolton painopiste siirtyi Kainuuseen, Oulujärven vesistön alueelle.

Oulu ja Pohjois-Venäjän Arkangeli kilpailivat 1800-luvulla suurimman tervanvientikaupungin asemasta.

Tervanpoltto keskittyi lähes yksinomaan Kainuuseen 1900-luvun alussa. Ruotsissa tervaa poltettiin Uumajan seudulla.

Tervan tuotannon ensimmäisiä työvaiheita on puiden kuoriminen eli koloaminen. Rungon pohjoispuolelle jätettiin kuorisuikale eli elämänlanka, jonka varassa puu eli ja pihkottui kolme vuotta.

Tervahaudan pohja tiivistettiin savella, jonka alla voitiin käyttää tiivisteenä tuohta tai kuusen kaarnalevyä. Kuva otettu Suomussalmella vuonna 1939.

Tervahaudan silmää ladotaan. Ladoksen puut suunnattiin keskellä olevaa silmätikkua kohti. Koko talon väki oli mukana työssä.

Latominen loppuvaiheessaan. Suuren haudan latominen kesti useita päiviä. Kuva vuodelta 1924.

Hauta katettiin sammaleella ja maakerroksella. Haudan juuri jätettiin auki sytyttämistä varten.

Kun tuliseppele on hetken liekehtinyt, se peitetään turpeilla, jotta hauta palaisi kytemällä.

Tuulella palaminen oli epätasaista. Hautamestarin tehtävänä on ohjata palamista siten, että hauta palaa kauttaaltaan tasaisesti.

Tynnyrilaudan saumaa höylätään. Höylä on nojallaan seinää vasten.

Tynnyrin runko on koottu kehävanteiden sisään. Viimeisellä laudalla kiilataan runko tiiviiksi.

Vanne pannaan päälle kirvespohjaa ja vannehakaa käyttäen. Kehävanteet ovat vielä tynnyrissä.

Valan tehnyt kruunaaja merkitsi kruunausraudoilla tynnyriin tarkastusleimat: kruunun kuva, vuosiluku, kruunaajan puumerkki ja tynnyrin vetoisuus (125 litraa).

Tervaa lasketaan haudasta halssissa olevaan tynnyriin. Suurissa haudoissa voitiin laskea yhteen menoon jopa toistakymmentä tynnyriä.

Hauta on jo pienentynyt. Sitä tiivistetään piiskaamalla reunoja puukangella.

Tynnyreitä jäähtymässä. Tervan jäähdyttyä tapit avattiin ja tervankusi laskettiin pois.

Tervaveden poistamisen jälkeen vajaat tynnyrit täytettiin. Tavallisesti haudasta saatiin 40-50 tynnyriä tervaa.

Tynnyrit kuljetettiin palkkuilla vesistön varteen.

Tynnyrilauttaa soudetaan. vasta väljemmillä vesillä tynnyrit lastattiin tervaveneisiin.

Tervaveneitä Oulujoella. Tynnyrit lastattiin pitkittäin tervaveneen eli paltamon pohjalle kahteen kymmenen tynnyrin riviin. Tervalasti oli tavallisesti noin 25 tynnyriä.

Oulun kauppaseurab tervavarasto eli tervahovi perustettiin vuonna 1777. Talonpoikien tuomat tervatynnyrit nostettiin veneistä rannalle, jossa räkäri tarkasti tervan. Sitä oli kolmea laatuluokkaa: hieno, puolittain hieno ja paksu.

Tarkastuksen jälkeen talonpojat menivät tervaporvarin luo hakemaan maksua tervasta. Kuvassa Bergbomin kauppakartano.

Kotiinviemisiksi kaupungista hankittiin esimerkiksi kahvia, tupakkaa, sokeritoppa, karttuunihuivi tai vaikka kirja.

Oulun tervahovi paloi maan tasalle vuonna 1901. Tulipalo joudutti jo vähenemässä ollutta tervakaupan kuihtumista entisestään.